Essi Aarnio-Linnanvuori: Ilmastokasvatus kaipaa kokonaisvaltaista otetta

Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 4.

---

 

Yhteistyössä on edistetty ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi. On tärkeää hakea ja kehittää näitä keinoja monitieteisesti sekä tarjota eri koulutusasteilla opetusta ja tietoa ilmastonmuutoksesta ja sen merkityksestä. Tietosisältöjen lisäksi pitää kannustaa ilmastotoimiin, osallistaa ja luoda toivoa. Artikkeli kertoo ilmastokasvatuksen sisällöistä ja tavoitteista sekä kuvaa tapausesimerkin kautta onnistunutta opetustilannetta.

Ilmastonmuutos aiheuttaa huolta ja se voi vaikuttaa etäiseltä tulevaisuuden ongelmalta, sillä sen etenemistä ei voi päätellä esimerkiksi yksittäisen päivän säästä. Ilmastonmuutosta luonnehditaan toisinaan viheliäiseksi tai pirulliseksi ongelmaksi.

Kun aihepiiri on visainen, millaista on opettaa tai opiskella siihen liittyviä sisältöjä? Vaikeaa, kertovat monet opettajat ja opiskelijat. Ilmastonmuutos on kieltämättä haasteellinen aihe opetettavaksi. Sisällön monimutkaisuus, monialaisuus ja siihen liittyvä poliittinen lataus näkyvät myös oppimisen tilanteissa. Viheliäisen ongelman opettaminen on itsessäänkin viheliäinen prosessi. Ilmastokasvatuksen tutkimus tarjoaa siihen kuitenkin työkaluja.

Tieto on tärkeää, mutta yksinään se ei riitä

Ilmastonmuutoksen ilmiön ymmärtäminen vaatii monipuolista tietoa. Jo ilmastouutisten seuraaminen edellyttää tavalliselta lukijalta perustietoja esimerkiksi ilmakehän toiminnasta, ilmaston ja sään keskinäisestä suhteesta, kasvihuoneilmiöstä, hiilen kierrosta, energiamuodoista, yhteiskuntasuunnittelusta, poliittisesta päätöksenteosta ja tulevaisuudentutkimuksesta. Ilmastonmuutokseen liittyy paljon virhekäsityksiä, joita välillä käytetään tahallisestikin esimerkiksi poliittisessa keskustelussa tai vaikuttamisessa. Tyypillinen virhekäsitys on esimerkiksi sään ja ilmaston sekoittaminen keskenään: Runsasluminen talvi tai kolea ja sateinen juhannus ei kerro ilmaston muuttumisesta tai muuttumattomuudesta vielä mitään. Ilmasto on pitkän aikavälin käsite ja muutokset siinä tapahtuvat hitaasti, kun taas sää on tietyn ajankohdan ja tietyn paikan ilmiö. Se vaihtelee jatkossakin päivittäin. Lisäksi ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat menevät arkiajattelussa usein sekaisin: ilmastonmuutosta halutaan hillitä vaikkapa keräämällä roskia luonnosta, kun todellisuudessa kasvihuonekaasupäästöjen merkittävimmät lähteet ovat aivan muualla, kuten energiantuotannossa, liikenteessä ja ruoantuotannon päästöissä.

Sää ja ilmasto sekoittuvat usein arkiajattelussa, samoin ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat.

Opettajan, kouluttajan tai kasvattajan työn näkökulmasta ilmiön monimutkaisuus on haastavaa. Oppijan virheellisten käsitysten tunnistaminen ei aina ole helppoa ja toisaalta opettajalla saattaa olla vastaavia virhekäsityksiä. On myös perusteltua kysyä, miten syvällistä osaamista vaikkapa ilmakehäjärjestelmän toiminnasta voi edellyttää esimerkiksi varhaiskasvatuksen tai luokanopettajalta tai yhteiskunnallisen oppiaineen aineenopettajalta. Opettajan on tärkeä tunnistaa ja hallita oman työnsä kannalta olennainen ilmastotieto.

Keskeinen kestävän tulevaisuuden taito on ymmärtää asioiden yhteyksiä ja erilaisten systeemien toimintaa. Systeemiajattelun harjoittelu kuuluu olennaisena osana ilmastokasvatukseen ja systeemien jäsentäminen auttaa hahmottamaan vaikeaa oppisisältöä.

Tiedämme lisäksi, että ympäristövastuullisen toiminnan omaksuminen edellyttää ihmiseltä muutakin kuin tietoa. Vastuullisesti käyttäytyviä ihmisiä koskevat tutkimukset osoittavat, ettei tiedon lisääminen automaattisesti tarkoita vastuullisen käyttäytymisen vahvistumista (Kollmuss & Agyeman 2002). Edes ympäristömyönteiset arvot ja asenteet eivät takaa sitä, että ihminen käytännössä toimisi ympäristön puolesta. Vastuullisille valinnoille kodin piirissä tai kuluttajana sekä ympäristötoiminnalle omassa yhteisössä tai yhteiskunnassa voi olla erilaisia esteitä. Esteet voivat olla inhimillisiä, sosiaalisia, kulttuurisia tai rakenteellisia. Inhimillisiä esteitä ovat esimerkiksi mukavuudenhalu ja kiire: en ehdi tai en viitsi valita toimintamuotoa, joka olisi kyllä ympäristön kannalta hyväksi, mutta tekisi arjestani vaikeampaa. Sosiaaliset normit ja kulttuuriset tottumukset saattavat myös muodostua ympäristötoiminnan esteiksi, jos toiminta poikkeaa siitä, mitä olemme tottuneet pitämään normaalina. Rakenteelliset esteet taas ovat yhteiskunnan tai organisaation meille tarjoamia reunaehtoja, joiden puitteissa toimimme. Jos esimerkiksi työntekijä haluaisi matkustaa tapaamiseen tai konferenssiin junalla lentokoneen sijaan, mutta työnantaja ei salli hänen käyttää matkustamiseen niin paljon aikaa kuin junamatkaan tarvitaan, työntekijällä ei ole todellista vaihtoehtoa valita ympäristöystävällisempää junamatkaa.

Suurin osa suomalaisista pitää luontoa ja ympäristöä itselleen tärkeinä. Samoin ilmastonmuutosta pidetään vakavana ongelmana ja sen hillitsemiseen ollaan valmiita osallistumaan ainakin jossakin määrin. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla toteutetussa kyselyssä lukiolaiset kertoivat olevansa suopeimpia sellaisille ilmastonmuutosta hillitseville toimintamuodoille, jotka aiheuttavat heille itselleen vain vähän tai ei lainkaan vaivaa (Hokkanen ym. 2021). Jätteiden lajittelun kehittäminen ja koulun siirtyminen käyttämään uusiutuvaa energiaa saivat lukiolaisilta runsaasti kannatusta, mutta sen sijaan vastaajat eivät olleet innostuneita osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Miten tiedon ja ympäristömyönteisten asenteiden sekä toteutuvan toiminnan välisen kuilun voisi ylittää? Rakenteellisia toiminnan esteitä on mahdollista purkaa muuttamalla lainsäädäntöä tai organisaatioiden linjauksia. Inhimillisten, sosiaalisten ja kulttuuristen esteiden ylittämiseen ehdotetaan usein avuksi kasvatusta. Tehtävä on haastava ja vaatii kasvatustyöltä pitkäjänteisyyttä. Lisähaastetta ilmastokasvatukseen tuo opettajien huoli, joka on yleistynyt viime vuosina: ahdistuvatko oppijat, jos ilmastonmuutosta käsitellään opetuksessa?

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Kuvituskuva: Kielimallinne Dall-E 2:n näkemys artikkelin teemoista

Ilmastokriisi huolestuttaa nuoria

Nuorten kokema ilmastohuoli on ollut julkisen keskustelun aiheena jo muutaman vuoden. Sitä on käytetty poliittisena lyömäaseena sekä ripeiden ilmastotoimien puolesta että niitä vastaan, kuten argumentoimalla, ettei nuoria pidä pelotella ilmastonmuutoksella. Mitä siitä tiedetään?

Tutkimusten perusteella tiedetään, että nuorten huoli ilmastonmuutoksen vuoksi on lisääntynyt reilun kymmenen vuoden aikana. Kotimainen Nuorisobarometri-kysely antoi tästä viitteitä jo vuonna 2018, kun kaksi kolmesta vastaajasta kertoi tuntevansa paljon turvattomuutta ilmastonmuutoksen vuoksi. Syksyllä 2021 julkaistiin laaja kansainvälinen tutkimus nuorten ilmastotunteista ja ajatuksista ilmastonmuutoksesta. Tutkimukseen osallistui kymmenentuhatta 16–25-vuotiasta nuorta kymmenestä maasta, myös Suomesta. Caroline Hickmanin ja kollegoiden (2021) tutkimuksen mukaan selvästi yli puolet vastaajista oli erittäin tai hyvin huolissaan ilmastonmuutoksen vuoksi. Kolme neljästä vastaajasta kertoi tuntevansa pelkoa tulevaisuuden vuoksi, ja alle puolet luottaa maansa hallituksen kykyyn vastata ilmastokriisin asettamiin haasteisiin.

Monet nuoret ovat huolissaan, osa jopa äärimmäisen huolissaan. Tällaiset viestit tulee ottaa vakavasti. Huolesta huolimatta väitän, ettei ilmastoaiheiden opettamista pidä pelätä. Päinvastoin: ilmastoahdistuksen maailmassa ilmastokasvatusta kaivataan kipeästi. Hyvällä ilmastokasvatuksella on mahdollista tukea toivon näkökulmaa ja ilmastotoimijuutta sekä käsitellä vaikeita tunteita. Lapin yliopiston professori Ilkka Ratisen (esim. 2021) tutkimusten mukaan jo ilmastonmuutoksen hillitsemistä koskeva tieto lisää rakentavan toivon tunteita oppilaissa. Kun ilmastokasvatukseen yhdistää toimintaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, nuorten toimijuuden kokemusten vahvistuminen saattaa helpottaa ahdistuksen tai huolen tunteita. Kokemus siitä, että kukaan ei tee mitään, muuttuu, ja yhdessä me voimme vaikuttaa.

Jos nuoren ilmastohuolta vähätellään tai sitä pyritään hoitamaan yksinomaan mielenterveysongelmana, lopputuloksena voi olla aiempaa pahempi ahdistus. Tutkija Panu Pihkala on todennut useaan otteeseen, etteivät nuoret kaipaa terapiaa, vaan määrätietoisia ilmastotoimia. Ilmastokasvatuksessa on kuitenkin hyvä harjoitella kriisin herättämien vaikeiden tunteiden käsittelyä. Näiden tunteiden olemassaoloa ei pidä kiistää, vaan niitä on tärkeä tarkastella yhdessä, turvallisessa yhteisössä.

Ilmastokasvatuksessa on tärkeää tarkastella kriisin herättämiä vaikeita tunteita turvallisessa yhteisössä.

Kohti kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta

Kasvatuksen näkökulmasta ilmastonmuutos on siis monella tavalla hankala aihe: se on monimutkaisuudessaan vaikea ymmärtää eikä tiedon opettaminen edes riitä. Ilmastokasvatuksen toivotaan tukevan ympäristömyönteisiä arvoja ja asenteita sekä ilmastotoimijuutta, oppijaa lannistamatta, rakentaen toivon ilmapiiriä. Miten tällainen temppu tehdään?

Ilmastokasvatuksen tutkimus ja kehittely on lisääntynyt huimasti 15 viime vuoden aikana. Floridan yliopiston professori Martha C. Monroe (2019) työryhmänsä kanssa toteutti laajan katsauksen ilmastokasvatuksen tutkimuskirjallisuuteen selvittääkseen, millaista on vaikuttava ilmastokasvatus. Työryhmä löysi kuusi keskeistä teemaa: 1) oppijan kannalta merkitykselliseen tietoon keskittyminen, 2) aktiiviset ja innostavat oppimismenetelmät, 3) neuvotteleva opetuskeskustelu, 4) yhteistyö tutkijoiden kanssa, 5) virhekäsitysten käsitteleminen ja 6) yhteisöllisten projektien toteuttaminen. Tutkijoiden mukaan kaksi ensimmäistä teemaa ovat yleisesti hyvän opetuksen tunnusmerkkejä, mutta neljä muuta ovat pitkälti ilmastokasvatuksen omia erityispiirteitä. Harva opetuskokonaisuus tai ilmastokasvatuksen ohjelma kuitenkaan toteuttaa näitä kaikkia, ainakaan tieteidenvälistä ymmärrystä tukevalla kokonaisvaltaisella tavalla.

Olen itse tutkijana ja opettajana pyrkinyt rakentamaan kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta tukevia opetuksen työkaluja. Yhdessä kollegoideni Sakari Tolppasen, Hannele Cantellin ja Anna Lehtosen kanssa suunnittelimme kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen polkupyörämallin (Kuva 1), jonka tavoitteena on kuvata ilmastokasvatuksen osa-alueita tutkimustiedon pohjalta. Päädyimme polkupyörän muotoiseen malliin, sillä ilmastokasvatus, kuten polkupyöräkin, on yksi kokonaisuus, joka vaatii kaikkia osiaan toimiakseen. Pyörä on jatkuvassa liikkeessä ja tarvitsee toimiakseen käyttäjän. Vaikka mallissa korostetaan ilmastokasvatuksen kokonaisvaltaisuutta, on hyödyllistä tarkastella polkupyörän osia myös erillään toisistaan, sillä jokainen osa on tärkeä.

Pyörät: Tieto ja ajattelun taidot

Pyörät kuvaavat ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa ja ajattelun taitoja. Tiedon määrä ei kuitenkaan saa olla itsetarkoitus, vaan tietoa tulee käyttää kriittisesti, vertaillen, analysoiden ja uutta ymmärrystä rakentaen. Molempia pyöriä tarvitaan yhtä aikaa.

Runko: Arvot, identiteetti ja maailmankuva

Oppijan identiteetti, arvot ja maailmankuva luovat perustan ilmasto-oppimiselle. Niiden muodostamaan runkoon kiinnittyvät myös uudet tiedot ja taidot. Ilmastonmuutoksen viheliäisyys näkyy siihen liittyvissä arvoristiriidoissa. Arvokeskustelua tulisi käydä monipuolisesti, esimerkiksi ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja muiden eliölajien oikeuksien näkökulmista.

Ketjut ja polkimet: Toiminta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi

Tiedot ja ajattelun taidot konkretisoituvat käytäntöön toiminnan avulla. Toiminnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä toimintaa ”todellisen elämän” kysymysten parissa. Nuorikin oppija pystyy osallistumaan toimintaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, kun häntä siihen kannustetaan ja ohjataan.

Satula: motivaatio ja osallisuus

Polkupyörä ei kulje ilman polkijaa eikä polkija jaksa polkea kauan ilman satulaa. Etenkään nuoret pojat eivät välttämättä koe ilmastonmuutosta heitä itseään koskevaksi ongelmaksi (esim. Degerman 2016). Jotta ilmastokasvatus olisi motivoivaa, sen tulee kuvata ilmastonmuutosta oppijalle merkityksellisenä. Lisäksi on tärkeä osoittaa tapoja, joilla oppija itse voi muuttaa maailmaa aiempaa kestävämmäksi.

Jarrut: Toiminnan esteet

Ympäristövastuullisen toiminnan edistämisessä on keskeistä ymmärtää, mikä jarruttaa toimintaa ja estää ihmisiä toimimasta. Esteet ovat usein inhimillisiä, vaikkapa laiskuudesta ja mukavuudenhalusta johtuvia, mutta myös rakenteellisia esteitä on paljon. Kun esteet tunnistetaan, niitä on helpompi myös purkaa ja ylittää.

Lamppu: Toivo ja muut tunteet

Ilmastonmuutos ilmiönä herättää osassa ihmisistä voimakkaita tunteita, joita mallissa kuvaa etenemistä ohjaava lamppu. Monet opiskelijat kokevat ilmastonmuutoksen käsittelyn yhteydessä vaikeita tunteita, kuten huolta, pelkoa, surua, syyllisyyttä, vihaa ja toivottomuutta. Nämä tunteet vaikuttavat oppimiseen. Ilmastokasvatuksen tulee kuitenkin herättää toivoa ja myötätuntoa: valoa, jonka avulla polkija uskaltaa edetä pimeääkin tietä.

Ohjaustanko: Suuntaaminen tulevaisuuteen

Tulevaisuuden pohtiminen ja visioiminen on keskeinen ilmastokasvatuksen osa-alue: ohjaustangolla pyörää ohjataan haluttuun suuntaan. Kasvatuksessa tulee tarjota keinoja tarkastella tulevaisuutta kriittisesti, mutta myönteisessä valossa. Tulevaisuuskasvatuksessa harjoitellaan päätösten tekemistä silloinkin, kun tulevaisuus on epävarma.
Polkupyörämallissa on mallin selkeyden vuoksi yksi polkupyörä. Ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimissa keskeistä on kuitenkin se, että toimitaan yhdessä.

Entä jos ilmastokasvatus keskittyisikin ratkaisuihin?

Kuten edellä totesin, tieto ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja sopeutumisen keinoista vahvistaa oppijassa rakentavan toivon tunnetta. Perinteinen tapa kertoa ilmastonmuutoksesta sekä opetuksessa että ilmastoviestinnässä on yleensä lähtenyt liikkeelle ongelmasta. Ilmastotoimijuuden kehittymiselle rakentava toivo on kuitenkin keskeisessä asemassa: Kun oppijan toivo perustuu siihen, että hän luottaa sekä itseensä että muihin toimijoihin ilmastonmuutoksen ratkaisijoina, hän on valmis osallistumaan toimintaan ilmaston puolesta (Ojala 2015). Tätä tunnetta voisi olla mahdollista vahvistaa keskittymällä kasvatuksessa ratkaisuihin ongelman sijaan.

Ratkaisukeskeisyyttä onkin ehdotettu suunnaksi, johon ilmastokasvatuksen kehittämistä tulisi viedä (esim. Ratinen ym. 2019). Ei kuitenkaan ole aivan selvää, miten ratkaisukeskeistä ilmastokasvatusta toteutetaan. Kasvihuoneilmiöstä ja hiilipäästöistä liikkeelle lähteminen istuvat ainakin omassa ajattelussani niin tiukassa, että niistä irti päästäminen tuntuu vaikealta. Voiko puhua ratkaisuista, jos oppija ei tiedä, että on olemassa ongelma? Täytyyhän oppijan oppia, miksi ilmastoasiaa opiskellaan.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa tuntuu luontevalta, kun pohditaan pienten lasten ilmastokasvatusta. Varhaiskasvatuksessa tai alkuopetuksessa oppijan valmiudet eivät riitä ilmastonmuutoksen ilmiön opiskeluun syvällisesti. Sen sijaan kestävän arjen käytäntöjen sekä ympäristömyönteisten arvojen ja asenteiden opettelu on varsin luontevaa. Miksi-kysymykseen ehditään palata myöhemmin. Ratkaisujen käsittelyä sekä hillinnän että sopeutumisen käsittelyä olisi tärkeä lisätä myös myöhempinä kouluvuosina, toisella asteella ja aikuiskoulutuksessa.

Ratkaisuihin keskittyminen voisi tuoda helpotusta yhteen uuteen kasvatuksen kentällä ilmenneeseen haasteeseen: nuorten kyllästymiseen. Osa nuorista kokee, että ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen liittyviä sisältöjä tulee kouluopetuksessa vastaan ihan koko ajan, jo liikaa (esim. Hokkanen ym. 2021). Itse uumoilen, että ympäristö- ja kestävyyskasvatuksesta puuttuu nousujohteisuutta. Onko niin, että samat kestävän kehityksen sisällöt käydään läpi nuoren koulupolulla moneen otteeseen? Ehkä ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumisen keinojen kautta päästäisiin kiinni sellaiseen merkitykselliseen tietoon, joka olisi oppijan näkökulmasta tuoretta ja kiinnostavaa. Voidaanko tutustua oman kunnan tai paikallisen yrityksen ilmastotyöhön? Tai ihan uusiin innovaatioihin? Etenkin ammatillisessa koulutuksessa olisi tärkeä kiinnittää ilmastonmuutokseen liittyvät sisällöt luontevasti opiskelijan omaan ammattialaan.

Kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen toteuttaminen

Ilmastokasvatuksen polkupyörämallissa on paljon osia. Malli perustuu tutkimukseen, mutta on tarkoitettu myös käytännön opetustyön suunnitteluun. Polkupyörämalli tukee ennen muuta isojen oppimiskokonaisuuksien suunnittelua: olemmeko ottaneet huomioon kaikki olennaiset näkökulmat ja lähestymistavat? Yksittäisen tehtävän tai oppitunnin aikana kaikkien pyörän osien ei tarvitse olla käytössä, mutta esimerkiksi opetussuunnitelmatyössä, oppimateriaalien laatimisessa tai nonformaalien ilmastokasvatusohjelmien suunnittelussa on hyvä varmistaa, että eri teemat on muistettu huomioida. Polkupyörämallia on käytetty sekä suunnittelun että arvioinnin tukena kaikissa näissä yhteyksissä.

Kekseliäin ja ehdottomasti hauskin ilmastokasvatuksen kokeilu, jossa itse olen soveltanut polkupyörämallin mukaista kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta, tapahtui partioleirillä. Suomen Partiolaisten suurleiri Kajolla heinäkuussa 2022 rakensimme* suurikokoisen ilmastolabyrintin, jonka pedagoginen perusta lepäsi juuri polkupyörän varassa. Labyrintin tavoitteena oli tarjota ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa tuoreella tavalla 12–17-vuotiaille leiriläisille ja kannustaa heitä keskustelemaan ja pohtimaan kestävää tulevaisuutta.

Käytännössä kyseessä oli isokokoinen oppimispeli. Ryhmät tekivät labyrintin käytävillä aikamatkan vuodesta 2022 vuoteen 2100. Jokaisessa tienhaarassa ryhmä joutui tekemään tehtävän tai valinnan, jonka tulos ratkaisi, mihin suuntaan he jatkaisivat matkaa. Tehtävät olivat vaativia: joskus ryhmä teki päätöksiä kansainvälisessä ilmastokokouksessa ja joskus kotimaisessa kunnanvaltuustossa. Matkan varrella he seurasivat kuvitteellisten ikätoveriensa, alussa 15-vuotiaiden partiolaisten Islan, Leon ja Vekan aikuistumista ja elämäntarinaa. Labyrintin sisällä ryhmät pääsivät myös keskustelemaan Ilmastotutkijan, Talousjohtajan ja Epäilijän roolihahmojen kanssa. Risteyksissä tehdyt valinnat johdattivat ryhmän lopulta yhdelle kolmesta uloskäynnistä vuonna 2100: +1,5°C, +2,5°C tai +4,5°C maailmaan. Portilla odotti vielä aikuinen partiojohtaja, joka kertoi nuorille, millaiseen tulevaisuuteen he olivat päätyneet, ja keskusteli kokemuksesta heidän kanssaan.

Labyrinttimme on esimerkki siitä, että viheliäisestä ja ahdistavastakin aihepiiristä on mahdollista toteuttaa elämyksellinen ja hauska oppimiskokemus. Ilmastolabyrintti oli leirillä suosittu aktiviteetti. Arviolta 8 000 partiolaista kulki viikon aikana labyrintin läpi. Monet halusivat seikkailla siellä useamman kerran ja tutkia reitin sekä Pariisin sopimuksen mukaiseen, tavoiteltavaan tulevaisuuteen että muihin, synkempiin suuntiin. Leikin varjolla ja yhdessä kavereiden kanssa oli turvallista pohtia, mitä tapahtuu, jos ilmastotavoitteita ei saavuteta. Toisaalta päästiin tutustumaan myös ratkaisuihin.

Vaikka ilmastonmuutos on vaikea opittava ja opetettava aihe, ilmastokasvatus voi parhaimmillaan olla mielenkiintoista, antoisaa ja hauskaa. Kasvatuksen ja koulutuksen ammattilainen tarvitsee kuitenkin sen suunnitteluun ja toteuttamiseen riittävästi aikaa sekä mahdollisuuden pitää asiantuntemuksensa ajan tasalla. Monimutkainen aihepiiri hyötyy monialaisesta yhteistyöstä. Ilmastokasvatusta kannattaa suunnitella ja toteuttaa mahdollisuuksien mukaan yhdessä kollegoiden kanssa.

 

*Labyrinttityöryhmän jäsenet: Essi Aarnio-Linnanvuori, Jaakko Nuottokari, Maria Nuottokari, Laura Riuttanen, Sami Saarnio ja Maria Sainio

 

Kirjallisuutta:
Hickman, C., Marks, E., Pihkala, P., Clayton, S., Lewandowski, E. R., Mayall, E. E., … & van Susteren, L. (2021). Young people’s voices on climate anxiety, government betrayal and moral injury: A global phenomenon. Government Betrayal and Moral Injury: A Global Phenomenon.

Hokkanen, Teemu; Wilén, Ella; Aarinen, Jenni; Tomberg, Jussi; Harmoinen, Sari (2021). Pohjois-Pohjanmaan lukiolaisten valmiudet ilmastotekoihin koulun viitekehyksessä. – Oulun yliopiston oppimateriaalia. e, kasvatustieteet 17. Oulu. 55.

Kollmuss, Anja & Agyeman, Julian 2002. Mind the gap: Why do people act environmentally and what are the barriers to pro-environmental behavior? Environmental Education Research 8:3, 239–260.

Monroe, Martha C., Plate, Richard R., Oxarart, Annie, Bowers, Alison, and Chaves, Willandia A. 2019. Identifying effective climate change education strategies: a systematic review of the research. Environmental Education Research 25:6, 791-812.

Ojala, Maria 2015. Hope in the Face of Climate Change: Associations With Environmental Engagement and Student Perceptions of Teachers’ Emotion Communication Style and Future Orientation. The Journal of Environmental Education, 46:3, 133–148, DOI: 10.1080/00958964.2015.1021662

Ratinen, Ilkka. 2021. ”Students’ Knowledge of Climate Change, Mitigation and Adaptation in the Context of Constructive Hope” Education Sciences 11, no. 3: 103.

Ratinen, I., Kinni, A., Muotka, A., & Sarivaara, E. (2019). Kohti ratkaisukeskeistä ilmastokasvatusta. Suomen ilmastopaneeli. Raportti / Suomen ilmastopaneeli Vol. 2019 No. 9.

Tolppanen, Sakari, Aarnio-Linnanvuori, Essi, Cantell, Hannele, Lehtonen, Anna 2017. Pirullisen ongelman äärellä – Kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Kasvatus, 48 (5), 456–468.

 

ESSI AARNIO-LINNANVUORI
yliopistonlehtori, ympäristökasvatus ja kestävä kehitys, kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta, Tampereen yliopisto

Artikkelin kuvat on tuotettu koneoppimiseen perustuvalla Dall-E 2 -kielimallinnesovelluksella.

Liisa Häikiö: Tutkimushaaste: Ilmastohätätila edellyttää yhteiskunnallisen osaamisen uudistamista

Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 3.

---

 

Monet ovat pitkään toivoneet ja luottaneet, että teknologiset innovaatiot ratkaisevat ilmastonmuutoksen. Hiilineutraalit ratkaisut asumisessa, liikkumisessa, teollisuudessa ja yhteiskuntien toimintaa ylläpitävissä toiminnoissa ja infrastruktuureissa ovat kehittyneet harppauksin viime vuosikymmenten aikana. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) raportissa arvioitiin ilmastopäästöjen vähentämissitoumusten ja toteutuneiden päätösten välistä kuilua: sen mukaan tilanne on kuitenkin lohduton. Raportti osoittaa, että valtiot viivyttelevät ilmastopäästöjen vähentämisessä. Globaalisti asetettuja tavoitteita on jo tällä hetkellä lähes mahdotonta saavuttaa.

Jos emme saavuta asetettuja tavoitteita, ihmiskunta on tulevaisuudessa hyvin vakavan uhan edessä. On arvioitu, että yli 1,5 asteen lämpeneminen heikentää ihmisten elinoloja niin paljon, että tilanteeseen sopeutuminen on vaikeaa ja kallista. Arvioon on helppo luottaa. Ilmaston lämpeneminen näkyy jo tällä hetkellä erilaisina kriiseinä: kuivuutena ja tulvina sekä niitä seuraavina sotina, nälänhätinä ja muuttoliikkeenä. Se näkyy myös yllättävinä ja nopeina tapahtumina, esimerkiksi energian saatavuuden ja hinnan muutosten aiheuttamina arkisina, taloudellisina ja poliittisina ongelmina.

Olemassa olevan tieteellisen tiedon perusteella hiilineutraalit ratkaisut tulisi ottaa käyttöön välittömästi ja luopua fossiiliseen energiaan perustuvasta toiminnasta. Vihreä siirtymä perustuu siis pitkälti käytössä olevaan tekniikkaan. Ilmastohätätila kuvastaa sitä, että aikaa ei ole jäljellä mullistavien uusien teknologioiden kehittämiseen ja niiden laajamittaiseen käyttöönottoon.

Yhteiskunnallinen kysymys

Ilmastonmuutoksen hillinnästä ja siihen sopeutumisesta on tullut yhä vahvemmin yhteiskunnallinen kysymys. UNEP:in raportin otsikko kuvaa tilanteen osuvasti. Vapaasti suomennettuna se kuuluu näin: ”Sulkeutuva ikkuna. Ilmastonmuutos vaatii yhteiskuntien nopeaa muutosta”.

Ilmastonmuutokseen vastaaminen edellyttää laaja-alaista kestävyysmurrosta, jonka aikana yhteiskunnat sopeuttavat ja vakiinnuttavat toimintansa ympäristön kantokyvyn rajoihin niin, ettei ihmisten toiminta häiritse liiaksi luonnonprosesseja. Ilman yhteiskunnan uudistamista ja merkittävää yhteiskunnallista muutosta ihmiskunta ei kykene vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen seurauksiin riittävän nopeasti. Yhteiskunnat ovat siirtymässä ilmastonmuutoksen hillinnän etsikkoajasta ilmastonmuutoksen sopeutumisen aikaan. Ilmastopäästöjen vähentämisen ohella on välttämätöntä huolehtia ilmastohaitoista ja niiden seurauksista.

Ilmastonmuutokseen hillintään ja sopeutumiseen liittyvä yhteiskunnallinen muutos tapahtuu samanaikaisesti monella eri tavalla. Siirtymä kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa muuttaa yhteiskuntaa. Tekniset, taloudelliset ja poliittiset ratkaisut siirtymän edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi muuttavat vallitsevia ajattelumalleja ja yhteiskunnan toimintalogiikkoja. Ilmastonmuutoksen suorat ja epäsuorat vaikutukset sekä niihin sopeutuminen muuttavat myös yhteiskuntaa. Esimerkiksi kaupunkien kuumeneminen kaupungit ja muuttuvat sademäärät vaikuttavat suoraan ihmisten arkeen ja synnyttävät uudenlaisia hyvinvointiriskejä.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Yhteiskunnat ovat haavoittuvaisia ilmastonmuutoksen aiheuttamien ennakoimattomien yhteiskunnallisten muutosten edessä. Muutokset eivät välttämättä noudata samalaisia polkuja kuin aiemmin, vaan niiden synty, eteneminen ja vaikutukset ovat ennakoimattomia. Olemme ihmiskuntana ja yhteiskuntana ison murroksen ja valtavien kysymysten äärellä. Ilmastohätätila yhteiskunnallisena kysymyksenä läpäisee koko yhteiskunnan yksilöstä rakenteisiin ja paikallisesta globaaliin.

Vastaako suomalaisen yhteiskunnan nykyinen osaaminen sitä kehitystä, jota ilmastonhätätilasta selviytymiseksi tarvitaan? Tähän mennessä havaittava kehitys on ollut ristiriitaista. Suomi menestyy kestävän kehityksen kansainvälisissä vertailuissa, mutta on samanaikaisesti väestömäärään suhteutettuna yksi suurimmista ilmastopäästöjen aiheuttajista. Korkea ja suhteellisen tasaisesti jakautunut hyvinvointi on saavutettu ylittämällä luonnonvarojen kantokyky. Näin ei voi enää tulevaisuudessa toimia.

Reilu siirtymä

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ja niihin sopeutuminen kohdistuvat epätasaisesti. Olemassa olevat eriarvoisuudet uhkaavat syventyä ja ennestään haavoittuvassa asemissa olevat joutuvat entistä enemmän alttiiksi muutosten vaikutuksille. Globaalisti tämä on kiistatonta, kun ilmastonmuutoksen uhkat kohdistuvat erityisesti globaalin etelän köyhiin maihin. Eriarvoisuus on moninainen ilmiö, jonka vaikutukset ulottuvat globaalitason ohella yhteiskuntien jäsenten välisiin eriarvoisuuksiin. Monilla ei ole tietoa ilmastonmuutoksen merkityksestä ja ennakoiduista vaikutuksista omassa arjessa, joten he eivät voi varautua muutoksiin. Ilmastonmuutoksen torjunnan ohjauskeinot ovat pääosin markkinaperusteisia, joten niiden merkitys on erilainen varakkaiden ja pienituloisten arjessa. Kriisit myös synnyttävät uudenlaisia, osin ennakoimattomia eriarvoisuuksia esimerkiksi elinkeinojen uudistuessa. Osa kykenee tarttumaan uudistuvan yhteiskunnan mahdollisuuksiin, osa ei.

Kansainvälisessä keskustelussa käsitteet reilu siirtymä ja oikeudenmukainen siirtymä ovat vakiintuneet kuvaamaan sitä, että vihreässä siirtymässä ja hiilineutraalin yhteiskunnan tavoittelussa pitää huomioida muutoksen sosiaaliset vaikutukset. Se on lähtöisin yhdysvaltaisten ammattijärjestöjen käyttöön ottamasta käsitteestä just transition, jonka avulla ne ovat pyrkineet siihen, että ilmastonmuutoksen hillinnän takia tapahtuva teollisuuden ja työmarkkinoiden muutos ei saa kohtuuttomasti heikentää työntekijöiden toimeentuloa.

Euroopan unionissa reilu siirtymä on kytketty Euroopan vihreän kehityksen sopimuksen (the European Green Deal) toimeenpanoon. Vuonna 2019 sovitun vihreän kehityksen sopimuksen keskeisiä periaatteita ovat reiluus ja solidaarisuus. Reilu siirtymä merkitsee sitä, että kaikki pysyvät mukana yhteiskunnallisessa muutoksessa kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Reilu siirtymä sisältää tässä yhteydessä työn ja koulutuksen muutokset. Pyrkimyksenä on tukea laadukkaita työmarkkinoita sekä yhdenvertaista pääsyä koulutukseen ja työharjoitteluun. Tämä lisäksi tavoitteena on reilu verotus ja riittävä sosiaaliturva sekä kohtuuhintaiset palvelut ja asuminen.

Vihreän kehityksen avulla tuetaan laadukkaita työmarkkinoita ja yhdenvertaista pääsyä koulutukseen ja harjoitteluun.

Vihreän sopimuksen mukaan reilu siirtymä edellyttää politiikkatoimenpiteiden koordinaatiota alueiden ja tasojen välillä sekä yhteiskunnallisten toimijoiden osallistamista. Taustaoletuksena reilun siirtymän tavoittelussa on, että erityisesti köyhyys, mukaan lukien energiaköyhyys sekä työttömyys ja osaamisen puutteet, heikentävät yksilöiden ja kotitalouksien mahdollisuuksia osallistua ja pärjätä muutoksessa kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Tavoitteena on uusi talousmalli ja kestävä talouskasvu.

Suomessa EU:n vihreän kehityksen sopimus ja reilun siirtymän rahoitus on suunnattu työelämän kehittämisen kannalta kahteen merkittävään asiaan: elinkeinojen uudistamiseen ja kansallisen osaamiseen vahvistamiseen. Puhtaiden energiaratkaisujen, kiertotalousratkaisujen ja vähäpäästöisten innovaatioiden ansiosta vihreä siirtymä merkitsee uusiutuvaan energiantuotantoon perustuvia teknologisia ratkaisuja, jotka synnyttävät työpaikkoja. Muutoksessa kietoutuvat toisiinsa hiilineutraalisuus ja digitaalisuus.

Osaamiskriisi

Ymmärrys siitä, että ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen ovat perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen muutosprosessi näkyy ohuesti vihreään, reiluun siirtymään tähtäävässä työelämän kehittämisessä tai elinkeinojen muutoksessa. Yhteiskunnallinen osaaminen ja sen vahvistamisen tarpeet eivät näy valituissa toimenpiteissä.

Ne olisivat kuitenkin tarpeen, kun tavoitellaan nopeaa muutosta kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja sopeudutaan jo ilmeneviin ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Kun ilmastoriskit konkretisoituvat, yhteiskunnallisen toiminnan ja yhteiskuntien hallinnan merkitys vahvistuu reilun siirtymän toteuttamiseksi. Nykyisessä ja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan laaja-alaista yhteiskunnallista osaamista. Se ei kuitenkaan riitä. Ilmastohätätilan ottaminen vakavasti merkitsee olemassa olevan tiedon ja oletusten kyseenalaistamista ja uudistamista.

Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa hahmotelleet ekososiaalisen tutkimusagendan ilmastohätätilan huomioimiseksi sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Esitämme, että sosiaalipolitiikan tutkimuksen tulisi enenevässä määrin huomioida omaksuttujen lähestymistapojen ekologisesti ongelmalliset piirteet ja hyvinvointivaltion merkitys kestävän kehityksen muutoksessa. Näistä molemmista on vain vähän tietoa. Tarvitsemme käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa siitä, miten sosiaalipoliittiset uudistukset ja ratkaisut tukevat ja edistävät kestävää hyvinvointia maailmanlaajuisesti ja yli sukupolvien.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksen tulisi yhä enemmän ottaa huomioon nykyisten lähestymistapojen ekologisesti ongelmalliset piirteet ja hyvinvointivaltion merkitys kestävän kehityksen muutoksessa.

Sosiaalipoliittisen tutkimuksen uudistamiseksi tarvitsemme tietoa myös laajemmalta kuin sosiaalipolitiikan toimeenpanosta. Ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen muuttaa ihmisten arkea, elämisen edellytyksiä ja yhteiskunnallisia normeja. Yksilöiden, julkisen vallan ja markkinoiden keskinäiset oikeudet, vastuut ja velvollisuudet ovat muutoksessa, erityisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön, mutta myös suhteessa globaaliin yhteisöön ja tuleviin sukupolviin. Tulevaisuuden talousmallit, jotka edistävät reilua siirtymää kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa, irtoavat fossiilitaloudesta ja luonnonvarojen ylikulutuksesta. Siten ne haastavat nykyisen talousajattelun ja yhteiskunnallisen päätöksenteon talousperustan. Yksistään nämä muutokset kuvastavat, miten isojen kysymysten ja epävarmuuksien äärellä yhteiskunnat ovat.

On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyvää yhteiskunnallista osaamista puuttuu meiltä. Sanoisin jopa, että meillä on osaamiskriisi. Perimmäisenä syynä on tutkimustiedon puute. Yhteiskuntatieteissä ilmastonmuutosta on pääosin pidetty teknisten tieteiden ja luonnontieteiden aiheena tai yhteiskuntatieteiden eriytyneenä tutkimusteemana. Sen väistämätöntä kietoutumista yhteiskunnan yleiseen muutokseen ei ole niinkään tunnistettu. Puuttuvan tai hajanaisen tutkimustiedon vuoksi myös yhteiskunnallinen koulutus uudistuu hitaasti huomioimaan ilmastonmuutoksen yhteiskuntaa uudistavan luonteen.

Kestävän kehityksen osaaminen

Koulutuksen uudistumista on kuitenkin jouduttanut kestävän kehityksen konkretisoituminen keskeiseksi koulutuspoliittiseksi tavoitteeksi. Ilmastonmuutos on yksi kestävän kehityksen 17 tavoitteesta. Kaikkineen tavoitteet kattavat laajan kirjon hyvinvointiin, talouteen ja ympäristöön liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita kuten köyhyyden poistaminen, luonnonvarojen säilyttäminen ja eriarvoisuuden poistaminen paikallisesti ja globaalisti. Yhtenä tavoitteena on tarjota kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet.

Suomessa kestävä kehitys on pyritty integroimaan kaikille koulutusasteille oppimis- ja osaamistavoitteeksi, mutta myös osaksi toimintatapojen uudistamista. Yliopistoissa tämä on näkynyt siinä, että kaikilla yliopistoilla on sopimuksissa opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa erikseen maininta siitä, miten ne edistävät toiminnassaan kestävää kehitystä. Näin yliopistot ovat osaltaan pyrkineet ottamaan opetuksen lähtökohdaksi kansainväliset kestävän kehityksen tavoitteet.

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (UNESCO) on linjannut sitä, miten koulutusta tulisi uudistaa kestävän kehityksen lähtökohdista. Kestävän kehityksen koulutuksessa tiedollisten tavoitteiden ohella tärkeitä ovat yhteisyyteen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyvät oppimis- ja osaamistavoitteet. Koulutus pyrkii yhteiskunnan uudistamiseen. Koulutuksen ansiosta yksilöistä tulee kestävän kehityksen muutoksen tekijöitä, joilla on tietoa ja halua edistää kestävää kehitystä elämän eri osa-alueilla, omissa yhteisöissään ja toimintaympäristöissään.

Tästä lähtökohdasta UNESCO on määritellyt kestävän kehityksen avaintaidot. Näitä ovat taito ajatella systeemisesti, strategisesti ja ennakoiden sekä taito ymmärtää normeja, ajatella kriittisesti, tehdä yhteistyötä, ratkaista ongelmia ja arvioida omaa toimintaansa.

Kestävän kehityksen osaaminen korostaa siten toimijoiden kykyä uudistaa yhteiskuntaa vastuullisesti. Kestävän kehityksen laaja-alaisuus merkitsee sitä, että kestävän kehityksen koulutuksen tavoitteena pitää olla myös kestävän kehityksen kokonaisuuden hahmottaminen. Yksittäisiin tavoitteisiin kohdistuvan tietämyksen ohella korostuu taito tulkita ja ymmärtää yhteiskuntaa sekä toimia kestävän kehityksen tietämyksen mukaan. Pedagogisena tavoitteena on eräänlainen kestävyysmurroksen pedagogiikka, jossa korostuu oppijalähtöisyys. Tavoitteena on koulutuksen keinoin vahvistaa kriittistä ajattelua ja osallistumista kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Yliopistoissa kestävän kehityksen osaamisen kehittäminen on näyttänyt keskittyvän sen pohtimiseen, tulisiko kestävän kehityksen opinnot integroida koulutusohjelmiin ja opintojaksoihin, tarjota erillisinä, kaikkiin tutkintoihin liittyvinä opintokokonaisuuksina vai omana koulutusohjelmanaan. Mitä kestävän kehityksen osaaminen tarkoittaa ja miten osaaminen osoitetaan? Riittääkö se, että keskittyy johonkin kestävän kehityksen tavoitteeseen vai tarvitseeko osoittaa, että hallitsee laajemman ymmärryksen eri tavoitteista ja kestävän kehityksen ajattelusta? Vähemmän on keskusteltu kestävän kehityksen avaintaitojen merkityksestä ja siitä, miten niiden soveltaminen muuttaa koulutuksen toteuttamisen tapoja.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Kestävän kehityksen erilaisia koulutusratkaisuja on otettu käyttöön paikallisesti ja kansallisesti, minulla ei ole tietoa niiden kokonaisuudesta ja merkityksestä. Opiskelija, joka on kiinnostunut kestävän kehityksen kysymyksistä ja ilmastonmuutoksesta, todennäköisesti löytää koulutustarjonnasta itselleen sopivia kursseja ja koulutuskokonaisuuksia.

Yliopistossa opettavien täydennyskoulutustarve on kuitenkin ilmeinen, jos kestävän kehityksen koulutuksen tavoitteena on vastata ilmastohätätilan takia syntyneeseen osaamiskriisiin ja siihen, että ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyvä yhteiskunnallinen osaaminen on keskeinen asiantuntijataito yhteiskunnallisella alalla.

Yhteiskunnallinen asiantuntijuus ilmastohätätilassa

Yhteiskunnalliselle osaamiselle on paljon kysyntää ja uusia sovellusaloja ilmastohätätilan oloissa. Muutos edellyttää uusia taitoja, arvoja ja asenteita kuten UNESCO:n linjauksetkin korostavat. Nämä ovat yhteiskunnallisen asiantuntijuuden keskiössä. Monet yhteiskuntatieteelliset tutkimusperinteet luovat toimivan ja sovellettavissa olevan perustan yhteiskunnallisen muutoksen ymmärtämiseksi myös ilmastohätätilan aikakaudella. Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen suorittaneet ovat yhteiskunnallisen muutoksen asiantuntijoita.

Mielestäni keskeinen haaste yhteiskunnalliselle koulutukselle on, että ilmastohätätilan tieto- ja taitotarpeisiin vastaaminen edellyttää jaettua asiantuntijuutta. Viimeisimmässä hallitusten välisen ilmastopaneelin (ICPP) raportissa vaaditut systeemiset yhteiskunnalliset muutokset edellyttävät integroitua lähestymistapaa päätöksenteossa. Systeeminen, integroitu lähestymistapa edellyttää tieteiden välistä osaamista. Esimerkiksi kestävän kehityksen ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta ulottuvuudesta on monessa yhteydessä luontevaa yhdistää kaksi ulottuvuutta samanaikaisesti saavutettavaksi tavoitteeksi. Kolmen ulottuvuuden yhdistäminen kestävän kehityksen ratkaisuiksi on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi.

Tarvitsemme uudenlaisia käsitteitä ja teorioita tieteenalalähtöisen tutkimuksen rinnalle ja yhteyteen. On vaikeaa yhdistää ympäristö, luonnonprosessit ja luonnonvarat yhteiskuntatieteellisiin analyyseihin ja tulkintoihin. Monitieteiset lähestymistavat ilmastohätätilaan ja sen takia muuttuvaan yhteiskuntaan luovat uudenlaisia mahdollisuuksia ymmärtää tilannetta ja etsiä ratkaisuja käsillä oleviin ongelmiin. Olisi tärkeää, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus osallistuisi yhä aktiivisemmin ilmastohätätilassa tarvittavan tiedon tuottamiseen esimerkiksi ilmiö- ja toimijalähtöisillä tutkimustavoilla, joissa tutkimus muotoutuu vuorovaikutuksessa tutkittavan todellisuuden kanssa.

Tavoitetta tukee Strategisen tutkimuksen neuvoston vuoden 2023 teemahaku. Tutkimuksen teemana on oikeudenmukainen vihreä murros, jossa keskiössä ovat energiaratkaisut ja yhteiskunnalliset ratkaisut. Neuvosto rahoittaa yhteensä noin kymmenen kuusivuotista tutkimuskonsortiota, jotka tarkastelevat oikeudenmukaista vihreää siirtymää. Mielestäni tämä on merkittävä avaus yhteiskunnallisen asiantuntijuuden uudistamiseksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kun aikaa ei ole hukattavaksi, olisi tärkeä huolehtia, että oikeudenmukaiseen vihreään murrokseen keskittyvien tutkimusten tuottama osaaminen ja tieto välittyisivät heti yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen. Koulutuksen yhteys tutkimukseen on olennainen tekijä siinä, että yhteiskuntatieteellinen koulutus ja yhteiskunnallinen asiantuntijuus kykenee vastaamaan ilmastohätätilan aiheuttamaan tilanteeseen.

Tämä koskee tutkinto-opiskelijoiden lisäksi nykyisten asiantuntijoiden osaamisen päivittämistä. Näiden tulisi perustua tutkittuun tietoon. Valtaosa nykyisistä asiantuntijoista ja päätöksentekijöistä on saanut koulutuksensa aikana, jolloin ilmastonmuutos oli kyllä tiedossa, mutta ilmastohätätila ei vielä ollut konkretisoitunut nykyisellä tavalla. Miten turvataan yhteiskunnallisen asiantuntijuuden ajantasaisuus ilmastohätätilan muuttaessa toimintatapoja ja edellyttäessä uudenlaista osaamista? Tutkimuksen ja yhteiskunnallisen todellisuuden kytkeminen koulutukseen edellyttää aikaa.

Ajattelutapojen uudistuminen

Edellyttääkö ilmastohätätila ja kestävä kehitys paradigman muutosta yhteiskuntatieteissä ja sen koulutuksessa? Silloin tavat tulkita, ymmärtää, käsitteellistää ja opettaa tarkastelevia ilmiöitä ja kysymyksiä muuttuisivat perustavalla tavalla uudenlaisiksi. Uskon, että näin käy osittain.

Syynä on se, että valtiot ovat vastanneet hitaasti ilmastonmuutoksen tuomaan uhkaan. Kyvyttömyys siirtyä riittävän nopeasti hiilineutraaliin yhteiskuntaan merkitsee sitä, että kestävyysmurros on todennäköisesti suurempi yhteiskunnallinen muutos kuin teollistuminen ja modernin yhteiskunnan synty. Ilmastohätätila merkitsee monien yhteiskuntaa jäsentävien ajattelu- ja toimintatapojen uudistumista. Esimerkiksi yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaava talousajattelu tulee muuttumaan kestävyysmurroksessa. Kukaan ei vain tiedä vielä täsmällisesti, miten.

Varmaa on, että vihreä siirtymä edellyttää koulutusta ja luo uusia koulutustarpeita monille aloille. Olen tässä keskittynyt yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen, mutta koulutuksen keskeisenä tehtävänä on tukea kansalaisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallistua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan uudistamiseen sekä pärjätä yhteiskunnan muutoksessa. Ilmastonmuutos ja ilmastotoimet vaikuttavat tulevaisuuden osaamistarpeisiin Suomessa niin, että kriittinen ajattelu, demokratiataidot, tulevaisuuden ennakointi ja systeeminen ajattelu ovat tärkeitä taitoja kaikilla aloilla. Monilla tulevaisuuden aloilla tarvitaan yhteiskunnallista tietoa ja kykyä ymmärtää oman ammatillisen toiminnan merkitystä ilmastohätätilassa ja yhteyttä yhteiskuntien kestävään kehitykseen.

Vihreä siirtymä edellyttää koulutusta ja luo uusia koulutustarpeita monille aloille.

Yhteiskunnallisen osaamisen uudistaminen ilmastohätätilan keskellä vaatii panostuksia koulutukseen ja sivistykseen. On tärkeää huolehtia koulutusmahdollisuuksista niin, että lapset, nuoret ja aikuiset kykenevät ymmärtämään alati muuttuvaa maailmaa. Oppijalähtöinen kestävyysmurroksen pedagogiikka merkitsee sitä, että opetus on valmiiden jäsennysten ja vastausten sijaan epävarmuuden ja muutoksen ymmärtämistä ja opiskelijoiden kouluttamista eettisesti vahvoiksi yhteiskunnan uudistajiksi. On ajattelutapojen tuulettamisen ja ikkunoiden avaamisen aika!

 

LIISA HÄIKIÖ
professori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto

Artikkelin kuvat on tuotettu koneoppimiseen perustuvalla Dall-E 2 -kielimallinnesovelluksella.

Tero Toivanen: Kestävyystavoitteet saavutetaan panostamalla osaamiseen ja työllisyyteen

Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 2.

---

 

Me suomalaiset olemme ylpeitä osaamisestamme. Ylpeyden tunteeseen on vankat historialliset perusteet, sillä Suomen kehityshistoria on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Syrjäisestä ja maatalousvaltaisesta maasta kehkeytyi toisen maailmansodan jälkeen teollinen hyvinvointivaltio, joka yhdisti onnistuneesti talouskasvun, korkean työllisyyden ja tasa-arvon.

Vaikean 1990-luvun laman jälkeen Suomi onnistui keskittämään resursseja ja osaamistaan nousevaan digitaaliseen talouteen. Nokian vanavedessä luotiin kansainvälisesti kilpailukykyinen teknologiasektori, olkoonkin, että samalla politiikassa luovuttiin joistakin hyvinvointivaltion tärkeistä periaatteista, kuten täystyöllisyyden ja kattavan tulonjaon tavoittelusta. Laadukasta koulutusta, kansalaisten laajaa osaamispohjaa sekä innovatiivista ja kilpailukykyistä yritystoimintaa on vaalittu pienen maamme menestyksen avaimina.

Vajaan kahden viime vuosikymmenen kehityksessä on kuitenkin tummempiakin sävyjä. Nokian romahduksen jälkeen uusia kansainvälisesti merkittäviä osaamis- ja teknologiakeskittymiä on syntynyt niukasti. Taloustieteilijät ovat toistuvasti tuoneet esiin huolen maamme tuottavuuskehityksestä. Suomen panostukset tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan (TKI) ovat pudonneet kansainvälisestä kelkasta. Oppimisen ja koulutuksen mallimaan maine on kokenut toistuvia kolauksia sekä perusasteen että korkeakoulutuksen kansainvälisissä vertailuissa.

Suomi tunnetaan myös kansainvälisesti kovatasoisena ympäristöosaajana. Vertailuissa Suomi lasketaan maailman johtavien ympäristöpoliittisten valtioiden joukkoon. Maassamme on valtavasti ympäristöosaamista korkeakouluista valtionhallintoon ja alue- ja kuntatason viranomaistyöstä etujärjestöihin. Edelläkävijäasemaa ovat tukeneet politiikassa asetetut kansalliset ympäristötavoitteet ja niiden mukainen lainsäädäntö. Suomalaisilla yrityksillä on pitkään katsottu olevan erinomaiset mahdollisuudet menestyä vihreiden teknologioiden kehitystrendissä

Kokonaiskuva on kuitenkin edistysaskeleista huolimatta paljon kriittisempi, kun ympäristöasioita tarkastellaan tarkemmin. Suomi on kaukana ympäristötoimista, jotka vastaisivat kansainvälisten tiedepaneelien tavoitteita Suomen kaltaiselle vauraalle teolliselle maalle. Ilmastopäästömme ovat laskeneet, mutta eivät läheskään riittävän nopeasti. Lisäksi maankäyttösektorin viimeaikainen kielteinen nielukehitys, joka johtuu korkeista hakkuista ja puuston kasvun hidastumisesta, uhkaa tehdä muiden sektorien mittavasta päästövähennyspaineesta entistä vaikeamman.

Luonnonvarojen tilanne on ilmastopäästöjä huolestuttavampi. Suomi kuluttaa asukaskohtaisesti luonnonvaroja eniten EU:ssa ja jopa enemmän kuin Yhdysvallat tai Kiina (Vaden ym. 2019). Toisin sanottuna joudumme ottamaan käyttöön kilpailijamaitamme merkittävästi enemmän luonnonvaroja jokaista tavoiteltua bruttokansantuoteyksikköä kohden. Luonnonvarojen liikakäyttöä selittävät resurssisyöpöt maankäyttö- ja rakennustavat, raskas ja energiaintensiivinen teollisuus ja osaltaan kotitalouksien korkea kulutustaso.

Resurssien käytön näkökulmasta mielikuva Suomesta menestyvänä ”aineettomana osaamistaloutena” on kyseenalainen. Suomi on 2000-luvulla vahvasti resurssitalous, jolle kestävän luonnonvarojen käytön tavoite on jopa poikkeuksellisen vaativa tehtävä. YK:n kansainvälisen resurssipaneelin mukaan Suomen kaltaisten ylikuluttavien maiden tulisi vähentää luonnonvarojen käyttöään yhteen kolmasosaan nykyisestä tämän vuosisadan puoliväliin mennessä (Vaden ym. 2019).

Suomen pitää päästä luonnonvarojen ylikulutuksesta kestävään luonnonvarojen käyttöön.

 

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Edellä sanotun valossa näyttäisi siltä, että itsevarman osaajan aseman sijasta Suomella on pikemminkin suunta hukassa. Kuitenkin oikea ja määrätietoinen suunta on erityisen tärkeää aikana, jolloin yhteiskuntien on toteutettava historiallinen muutos energian ja luonnonvarojen käyttötavoissa.

Ilmastokriisin estämiseksi on luovuttava nopeasti fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja kasvatettava metsien ja maatalousmaan hiilensidontakykyä. Luontokadon hillitsemiseksi on puolestaan toteutettava lukuisia paikallisia toimenpiteitä, mutta isossa kuvassa luontokatoa aiheuttaa luonnonvarojen liikakäyttö. Siksi ongelman ratkaisu vaatii resurssien kulutuksen merkittävää vähentämistä. Suomessa merkittävin luontokadon aiheuttaja on nykymuotoinen intensiivinen metsätalous.

Monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut nyt tarvittavaa yhteiskunnan suunnanmuutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi (BIOS 2019). Käsite viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jolloin Suomi uudistui perustavasti parissa vuosikymmenessä taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Jälleenrakennus oli valtaisa ponnistus, jossa uudistettiin maan teollisuus- ja elinkeinorakenne ja luotiin hyvinvointivaltion perustukset. Valtiolla oli muutoksessa tärkeä merkitys, sillä se suuntasi jälleenrakennusta aktiivisella talous-, teollisuus-, ja aluepolitiikalla ja avasi siten mahdollisuuksia myös yksityiselle liiketoiminnalle.

Tulevien 10–30 vuoden aikana Suomessa on toteutettava vastaavan kaltainen syvällinen yhteiskunnallinen suunnanmuutos, mutta tällä kertaa siten, että talouden aiheuttama ympäristöpaine vähenee radikaalisti. Ekologisessa jälleenrakennuksessa niin sanotut sosiotekniset järjestelmät, joihin kuuluvat energiajärjestelmä, liikenne, kaupungit ja ruoantuotanto sekä teollisuuden sektorit uudistetaan siten, että luovutaan nopeasti ja hallitusti fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä. Samaan aikaan tulisi huolehtia jokaisen ihmisen tasa-arvoisista mahdollisuuksista hyvän elämän edellytyksiin muun muassa turvaamalla laadukkaat hyvinvointivaltion palvelut myös tulevaisuudessa.

Ekologinen jälleenrakennus on luonteeltaan systeeminen murros ja se koskettaa kaikkia yhteiskunnan sektoreita. Tämä tarkoittaa, että eri järjestelmien pitää edetä samaa tavoitetta kohti eli ympäristökuormitusta vähentävään suuntaan. Esimerkiksi liikenteessä on yhtä aikaa investoitava järjestelmän sähköistämiseen, vähennettävä yksityisautojen määrää, panostettava julkiseen liikenteeseen ja tuettava mahdollisuuksia moottorittomaan liikkumiseen kuten pyöräilyyn ja kävelyyn.

Toisaalta jälleenrakennuksen systeemistä luonnetta korostaa myös tarve sektorirajat ylittävälle tarkastelulle. Tämä tarkoittaa, että kunkin järjestelmän uudistamisen pitää olla ajallisesti ja teknologisesti yhteensopiva rinnakkaisten sektorien kanssa. Siten liikennejärjestelmän muutos on kytköksissä esimerkiksi vähäpäästöisen energiajärjestelmän jälleenrakennukseen ja uusia liikkumisen muotoja tukevaan kaupunkirakentamiseen.

Ekologinen jälleenrakennus koskettaa kaikkia sektoreita yhteiskunnassa.

Systeemisten muutosten ja nopean aikataulun vuoksi ekologisessa jälleenrakennuksessa korostuu suunnitelmallisuus, jossa on tiivistetysti kyse kahdenlaisista toimista. Ensinnäkin niin sanotuilla alasajavilla toimilla kuten päästökaupan kiristämisellä, hiilitulleilla tai erilaisilla kielloilla supistetaan korkeapäästöistä tuotantoa ja kulutusta. Näitä toimia toteutetaan ja täsmennetään sekä EU:ssa että kansallisella tasolla lainsäädännön keinoin.

Pelkät tuotantoa ja kulutusta rankaisevat toimet eivät kuitenkaan riitä, sillä pahimmillaan ne vain surkastuttaisivat talouden, työllisyyden ja teknologisen kehityksen. Tämän vuoksi niiden rinnalle tarvitaan määrätietoisia uutta vähäpäästöistä tuotantoa ja sosioteknisiä järjestelmiä ylösajavia toimia. Ylösajavia jälleenrakennustoimia ovat esimerkiksi julkiset investoinnit, aktiivinen teollisuuspolitiikka ja tavoitteellinen innovaatiopolitiikka, jolla toteutetaan merkittäviä jälleenrakennuskokonaisuuksia. Nämä kaikki voivat tukea olennaisesti vähemmän päästöjä aiheuttavan ja vähemmän luonnonvaroja kuluttavan, kilpailukykyisen talouden kehitystä.

Kun ekologista jälleenrakennusta toteutetaan määrätietoisesti, siitä hyödytään myös siten, että monet sen ulottuvuuksista tekevät yhteiskunnasta sitkeämmän kohtaamaan pandemian ja energiakriisin kaltaisia koettelemuksia. Näin tapahtuu, kun jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta ei ole riippuvainen tuontienergiasta, kotimainen ruoantuotanto monipuolistuu ja kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista pidetään kattavasti huolta.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

 

Ekologinen jälleenrakennus tuo työllisyys- ja osaamistarpeita

Useasta maasta on viime aikoina tullut uutisia, jotka kertovat, että jälleenrakennuksen vaatimuksiin on havahduttu hitaasti. Esimerkiksi Hollannissa tuulivoima-alan työllisyyskehitys on aliarvioitu ja maassa on pikaisesti tarvetta kymmenilletuhansille uusille tuulivoimatyöntekijöille voimaloiden suunnittelussa, tuotannossa, rakentamisessa ja huollossa. Samankaltainen murros on käynnissä Suomessa. Nopeasti kehittyvää tuulivoimaa tulisi katsoa laajana taloudellisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Nykyään Suomesta puuttuu laajempi tuulivoima-alan koulutus, joka vastaisi lähitulevaisuuden tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla.

Suomesta puuttuu esimerkiksi tuulivoima-alan laajempi koulutus lähitulevaisuuden tarpeita varten.

Tuulivoimaa tulisi kehittää yhä voimakkaammin alueellisena kokonaisuutena. Tuulivoimarakentamista tulisi suunnitella koko sen elinkaaren ajalle niin, että mahdollisimman paljon työtä ja osaamista synnytettäisiin tuulivoimaa rakennuttaville aluille ja niiden asukkaille. Malli, jossa tuulivoimapuistoja rakennetaan syrjäseudulle ja niiden tuottama energia, työt ja tulot valuvat muualle, on sosiaalisesti kestämätön. Tuulivoima-alalla paikallista osaamista, työllisyyttä ja osallisuutta vahvistamalla voidaan luoda sosiaalista hyväksyttävyyttä eripuraisuutta aiheuttavalle, mutta jälleenrakennuksen kannalta välttämättömälle energiamuodolle. Samalla on luotava suunnitelmia siitä, miten tuulivoiman nopea kehitys kytkeytyy esimerkiksi sähkön varastointijärjestelyihin, siirtoverkkoihin ja voimaloiden lähialueen teollisuusjärjestelmiin.

Tuulivoimarakentamisen merkitys pitää punnita sosiaalisestakin näkökulmasta.

Tuulivoima-alan nousu on vain yksi esimerkki jälleenrakennuksen mukanaan tuomista muutoksisista. Voidaan sanoa, että ekologisen jälleenrakennuksen aika muodostaa eräänlaisen historiallisen epäjatkuvuuskohdan työllisyyden ennakoinnissa (Järvensivu & Toivanen 2018). Fossiilitaloudessa voitiin periaatteessa synnyttää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja teollisuutta välittämättä suuremmin niiden sisällöstä tai ympäristövaikutuksista. Työllisyyskehityksen tukena oli luottamus siihen, että yhteiskunnan energian ja materiaalin kulutus voivat jatkaa kasvuaan.

Jälleenrakennuksen aikakaudella työllisyys- ja osaamistarpeita ei voi suunnitella näiden oletusten varaan. Mikä tahansa tuotanto ei enää käy. Jälleenrakennuksen aika kattaakin yhdestä enintään kolmeen teollisuuden investointisykliä. Tämä tarkoittaa, että ympäristön kannalta haitallisiin teollisiin investointeihin ei ole enää lainkaan varaa. Vain sellainen tuotanto ja työllisyys, joka on ekologisesti kestävää ja osallistuu yhteiskunnan nopeaan jälleenrakennukseen, on mahdollista ja toivottavaa. Asioita on siis tehtävä fiksummin. Paljon fiksummin.

 

Työllisyyskehityksen kolme suuntaa

Entä miltä näyttävät ekologisen jälleenrakennuksen aikakauden työllisyys- ja osaamisvaikutukset? Jälleenrakennuksen työllisyyskehitys voidaan jakaa kolmeen ryhmään (ks. Järvensivu & Toivanen 2018)

Työtehtäviä katoaa ja muuttuu, samaan aikaan syntyy uusia töitä.

Ensinnäkin osa töistä loppuu väistämättä. Tai vähintäänkin on töitä, joiden merkitys kuihtuu häviävän pieneksi fossiilitalouden aikakauteen verrattuna. Ilmeisimpiä katoavia töitä ovat fossiilisen energian tuottamiseen ja käsittelyyn liittyvät työt. Toiseksi on töitä, jotka ovat jo nykyisellään ekologisesti kestäviä tai lähentelevät sitä. Tällaisia ovat esimerkiksi hoivatyöt, ja työ sosiaali- ja terveyspalveluiden parissa tai kasvatuksen ja koulutuksen työt. Kolmanneksi on muuttuvia, siirtyviä tai uudestaan syntyviä töitä. Tässä ryhmässä työt muuttavat sisällöllisesti muotoaan, siirtyvät korkeapäästöiseltä alalta jälleenrakennuksen pariin tai ovat kokonaan uusia.

Esimerkiksi telakkatyöläinen löytää risteilyalustilausten vähentyessä lyhyen uudelleenkoulutuksen jälkeen osaamiselleen käyttöä tuulivoimateollisuudesta. Vähäpäästöisen energian parissa kaivataan monenlaista osaamista: suunnittelijoita, arkkitehtejä, tietojärjestelmäanalyytikkoja, sähköasentajia, rakennustyöläisiä ja energian jakelusta vastaavia asentajia ja huoltotyöntekijöitä. Metsäsektorin osaamistarpeet monipuolistuvat, kun raskaan kemiallisen teollisuuden volyymi pienenee ja syntyy kokonaan uusia tehtäviä. Kestävämpi, jatkuvaa kasvatusta painottava metsänhoito kaipaa ennallistamisen suunnittelijoita ja ennallistajia, korkeaan jalostusarvoon tähtäävät uuden sukupolven tuotteet kaipaavat laborantteja sekä sahat ja puurakentaminen työllistävät lisää työvoimaa.

Monien olemassa olevien ja jo nykyisellään luonteeltaan kestävien töiden merkitys muuttuu monella tavalla. Ekologinen jälleenrakennus ja muut yllättävät ulkoiset shokit asettavat melkoisia vaatimuksia kansalaisten hyvinvoinnille. Pandemia antaa jonkinlaista esimakua: olemme kyllä perillä sen vakavista terveysvaikutuksista, mutta alamme vasta oppia sen mielenterveydellisistä ulottuvuuksista. Ekologisen jälleenrakennuksen onnistumisen edellytykset ovat laajemmat kuin pelkästään kestävämmän infrastruktuurin ja teollisen tuotannon synnyttämisessä.

Jälleenrakennuksen aika vaatii hyvinvoivia, sitkeitä ja sivistyneitä kansalaisia. Mielenterveystyön keskeiseksi kehykseksi nousee varautuminen yhteiskunnallisiin murroksiin (Lähde ym. 2019). Opetustyötä kehystää ainerajat ylittävä ymmärrys yksilön ja yhteiskunnan suhteesta uudella tavalla määrittyvissä ympäristön reunaehdoissa. Samalla kouluissa panostetaan entistä enemmän monitieteisyyttä jäljittelevään ongelmanratkaisukykyyn ja laajapohjaiseen sivistykseen (Toivanen 2021). Aikuiskasvatuksessa opiskellaan neuvottelutaitoja, jotta jakautumisen tai vastakkainasettelun sijaan tullaan toimeen keskenään. Yhteisöpedagogian koulutus valmistaa osaajia kuntatasolle, jossa kansalaisia tuodaan yhteen keskustelemaan paikallisista, mutta koko yhteiskunnan suuntaa koskevista mullistuksista.

Edellä mainitut esimerkit ovat vain yksittäisiä ja osittain jopa suhteellisen helposti ennakoitavia työn ja osaamisen siirtymiä. Yksi asia on kuitenkin selvää: tulevina vuosikymmeninä riittää työtä. Ekologisen jälleenrakennuksen ajatus toivottavasti vapauttaa ihmiset ja eturyhmät ajattelemasta, että ympäristötavoitteita edistävä yhteiskunnan uudistaminen ja korkea työllisyys olisivat ristiriidassa. Joillakin aloilla voi olla edessä eräänlainen uudelleen työvoimavaltaistuminen ja jopa työn tuottavuuden jonkin asteinen heikkeneminen. Näin voi tapahtua esimerkiksi maataloudessa, jossa monilajisen viljelyn ja hiiltä sitovien menetelmien kaltaiset muutokset kaipaavat enemmän tekijöitä kuin entisissä lineaarisissa tuotantotavoissa. Taloudellinen tehokkuus saattaa siis joissakin tapauksissa kärsiä, mutta tilalla ovat tärkeät ekologista kestävyyttä turvaavat ratkaisut.

Tulevina vuosikymmeninä riittää työtä.

Paljon jää kuitenkin vielä avoimeksi jälleenrakennuksen aikakaudellakin: ihmisten mielikuvitus ja osaamisen kehitys kohdistuu laajemmalle kuin pelkästään jälleenrakennuksen tehtäviin. Tulevaisuudessakin riittää töitä, tuotteita ja osaamista, jota emme vielä voi ennakoida, paitsi siltä osin, että niiden pitää perustua merkittävästi vähempään resurssien käyttöön. On muistettava, että työn ja osaamisen kehitykseen vaikuttavat ekologisen jälleenrakennuksen rinnalla muut isot yhteiskunnalliset murrokset kuten tekoälyn ja robotisaation kehitys, väestön vanheneminen tai valinnat siitä, suositaanko yhä epävarmemmaksi käyvää työtä vai turvatumpia työsuhteita.

Jos kehitystä edistetään parhain päin, näitä trendejä ja niiden hallintaa voidaan yhdistää ekologiseen jälleenrakennukseen siten, että ihmisten turvallisuus paranee ja töitä voidaan tehdä koneen kanssa järkevämmin, kevyemmin ja käyttäen vähemmän työaikaa. Tulevaisuudessa ekologinen ulottuvuus painottuu työn merkitystä ja psykologiaa koskevissa pohdinnoissakin: ihmiset miettivät ja kysyvät yhä useammin, onko heidän työnsä tai koulutuksensa sellaista, että se palvelee ekologisesti kestävän yhteiskunnan rakentamista.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

 

Suunnitelmallinen jälleenrakennus

Jotta asioita voidaan tehdä viisaammin, pitää panostaa osaamiseen. Tämän vuoksi tarvitaan merkittäviä panostuksia sekä koulutukseen että TKI-toimintaan. Pelkät panostukset eivät kuitenkaan vielä ole tarpeeksi, vaan osaamista on osattava suunnata ja käyttää oikeisiin kohteisiin. Toisin sanottuna yleinen vaatimus esimerkiksi TKI-rahoituksen lisäämisestä jää vaillinaiseksi. TKI-toimintaa on kyettävä kohdentamaan määrätietoisesti jälleenrakennuksen ja uusien, todella kestävien ja vähäpäästöisten ratkaisujen edistämiseen.

Tarvitsemme merkittäviä koulutus- ja TKI-panostuksia sekä osaamisen suuntaamista ja käyttöä oikeisiin kohteisiin.

Tämän vuoksi tutkimuskirjallisuudessa puhutaan yhä enemmän vihreän teollisuuspolitiikan tai missio-orientoituneen innovaatiopolitiikan kaltaisin termein (Järvensivu ym. 2022). Niissä keskeistä on juuri teollisen perustan ja sosioteknisten järjestelmien nopea ja hallittu uudistaminen. Tarkoituksena on tuoda julkinen ja yksityinen sektori yhteen ja kohdentaa yhteiskunnan voimavaroja, resursseja, osaamista ja mielikuvitusta jälleenrakennuksen merkittävimpiin muutoskokonaisuuksiin.

Kirjallisuudessa käytetään toisinaan esimerkkinä Yhdysvaltojen NASAn kylmän sodan aikaista avaruusohjelmaa, jonka avulla tuhansien ihmisten osaaminen, tieteellinen tieto ja kehittynein teknologia tuotiin yhteen, jotta saavutettiin tärkeäksi koettu päämäärä nopeasti. Projektissa valtio oli aktiivinen toimija, mutta samalla syntyi vakaa ja pitkäaikainen perusta yksityiselle korkean teknologian liiketoiminnalle.

Suomen historiassa on vastaavalla logiikalla toteutettuja, joskin hieman maanläheisempiä esimerkkejä. Esimerkiksi Outokummun tarinassa yhdistyvät valtion määrätietoiset investoinnit ja omistajapolitiikka, aikanaan kansainvälisesti ainutlaatuisen kuparinvalmistusteknologian kehittäminen ja monipuoliseen osaamiseen perustuneen yksityisen alihankkijaverkoston synnyttäminen (Kuisma 2016).

Historialliset esimerkit ovat innostavia ja kertovat, että on mahdollista luoda merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Nykyisessä tilanteessamme murroksille asettuu kuitenkin kaksi historiallisesti erityistä haastetta. Ensinnäkin teollisuutta ja sosioteknisiä järjestelmiä on uudistettava siten, että niiden ekologinen kestävyys on kaikkein tärkeintä. Kuten todettu, mikä tahansa ei enää käy, vaan kaikkea tulevaa taloudellista toimintaa pitää arvioida ensisijaisesti ekologisesta näkökulmasta käsin. Vain siten tulevat sukupolvet voivat periä meiltä turvallisen ja kestävästi toimivan yhteiskunnan.

Toiseksi teollisuus ja yritykset joutuvat kotitalouksien tavoin toimimaan tällä hetkellä jopa poikkeuksellisen epävarmoissa olosuhteissa. Kestävyystoimet asettavat merkittäviä muutosvaatimuksia ja taloudellinen toimintaympäristö on epävarma erityisesti Euroopan pidempään jatkuneen hitaan talouskasvun sekä pandemian, Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman energiakriisin ja inflaation kaltaisten vaikeammin ennakoitavien shokkien vuoksi.

Epävarmassa yhteiskunnallisessa tilanteessa yritykset saattavat olla pidättyväisiä ja epävarmoja, koska niiltä puuttuu riittävä tieto tulevaisuudesta eli markkinoiden ja talouden kehityksen suunnasta. Tästä voi olla se harmillinen seuraus, että yritykset eivät tee ympäristötavoitteiden mukaisia rohkeita ja pitkäjänteisiä investointeja. Epävarmuuden vallitessa teollisuusyritykset jatkavat korkeapäästöisten ja luontoa kuormittavien ydinprosessiensa käyttöä. Pahimmillaan ne kääntyvät vastustamaan kestävyystavoitteita. Tällöin teollisuudessa pystytään systeemisten muutosten sijaan parhaimmillaankin vain maltillisiin eli niin sanottuihin inkrementaalisiin ympäristöparannuksiin. Tällöin iso kuva, jota hallitsee intensiivinen energian ja luonnonvarojen käyttö, pysyy samana.

Molempia näitä haasteita voidaan ratkaista kansallisessa kontekstissa paremmalla jälleenrakennuksen suunnittelulla. Tutkimusryhmämme havainnot ovat tuoneet esiin, että Suomen nykyinen kestävyyskysymyksiä koskeva tiedontuotanto ei välttämättä palvele parhaalla mahdollisella tavalla ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista nopeaa ja syvällistä yhteiskunnallista muutosta (Vaden ym. 2021). Useat tahot toki tuottavat jälleenrakennuksen eli teollisuuden ja sosioteknisten järjestelmienkannalta olennaista ja laadukasta tietoa. Yliopistot tuottavat tärkeää perustutkimusta ja Suomen Akatemia rahoittaa yhteiskunnallisesti tärkeinä pidettyihin teemakokonaisuuksiin keskittyvää tutkimusta. Sektoritutkimuslaitokset keskittyvät oman erityisalansa kysymyksiin. Elinkeinoelämällä ja etujärjestöillä on omat tutkimuslaitoksensa. Ministeriöissä on paljon esimerkiksi teollisuuden ja ympäristöohjauksen osaamista. Tiedepaneelit ohjeistavat politiikkaa kestävyystavoitteiden mukaisesti.

Kestävyyskysymyksiä koskevaa tiedontuotantoamme täytyy kehittää ja rakentaa uudenlaista tiedepohjaista suunnittelua.

Valitettavasti sekä valtionhallinnon että yritysten tueksi tarvittava jälleenrakennusta koskeva tieteellinen tieto ja osaaminen ovat hajanaista ja siiloutunutta esimerkiksi ministeriöihin. Sellaisenaan se ei palvele parhaalla mahdollisella tavalla jälleenrakennuksen tavoitteita eikä tue teollisen perustan nopeaa uudistamista. Tämän tilanteen korjaamiseksi Suomessa tulisi painottaa uudenlaista tiedevetoista suunnittelua, jossa jälleenrakennuksen edellytyksiä koskevaa osaamista tuotaisiin voimallisemmin yhteen ja sille annettaisiin enemmän politiikkaa, taloutta ja teollisuutta ohjaavaa merkitystä (BIOS 2022).

Tämä voisi onnistua vahvistamalla nykyisten tiedepaneelien eli ilmastopaneelin, kestävyyspaneelin ja luontopaneelin asemaa. Toinen vaihtoehto olisi kokonaan uudenlainen institutionaalinen järjestely, jossa jälleenrakennuksen suunnittelua varten perustettaisiin erillinen teollisen murroksen suunnitteluyksikkö, joka toimisi vaalikausien yli ja tiedevetoisesti. Sen tehtävänä olisi laatia parhaan monitieteisen osaamisen pohjalta päivittyviä suunnitelmia teollisuuden ja sosioteknisten järjestelmien uudistamiseksi. Suunnitelmat olisivat vapaasti poliittisen päätöksenteon ja yritysmaailman käytettävissä. Tällaisella yksiköllä voisi olla merkittävä vaikutus jälleenrakennukseen ja sen onnistumiseen Suomen kaltaisessa pienessä, mutta vauraassa ja edelleen kovin osaavassa maassa. Yksikkö voisi omalta osaltaan olla luomassa parempaa jaettua visiota tulevaisuudesta, joka väistämättä on epävarmuuksien sävyttämä.

Kaiken kaikkiaan suunnitelmallinen ote jälleenrakennukseen toisi selkeyttä myös tulevaisuuden osaamistarpeisiin yhteiskunnan eri sektoreilla. Parhaimmassa tapauksessa suunnitelmallisesti ja oikeudenmukaisesti toteutetun ekologisen jälleenrakennuksen tuloksena on vähäpäästöinen ja resurssiviisas, mutta myös kilpailukykyinen ja monipuolinen talous.

 

TERO TOIVANEN

 

Kirjallisuus:

• BIOS-tutkimusyksikkö 2019. Ekologinen jälleenrakennus, eko.bios.fi.
• BIOS-tutkimusyksikkö 2022. Teollisen murroksen suunnittelu tekee näkyväksi mahdolliset ja houkuttelevat tulevaisuuspolut Suomessa, https://bios.fi/wp-content/uploads/2022/09/BIOS-Ideapaperi-010922.pdf
• Järvensivu, P., & Toivanen, T.  2018. Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa Suoranta, A. & Leinikki, S. (toim.) Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta: mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Tampere: Vastapaino.
• Järvensivu, P., Hakala, E., Lummaa, K., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T. & Eronen, J. 2019. Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 56 (4).
• Järvensivu, P., Ahokas, J., & Toivanen, T. 2022. Tavoitteena reilu ja kestävä talous: Siirtymään tähtäävät aloitteet suomalaisessa keskustelussa ja politiikassa. Helsinki: Sitra, https://www.sitra.fi/julkaisut/tavoitteena-reilu-ja-kestava-talous/
• Kuisma, M. 2016. Valtion yhtiöt: nousu ja tuho. Helsinki: Siltala.
• Toivanen, T. 2022. Demokratia ja koulu nopeasti kuumenevassa maailmassa: Miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia? Teoksessa Rautiainen, M. ym (toim.) Lupaus paremmasta: Demokratia ja koulu Suomessa. Helsinki: Into.
• Vaden, T., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T., Eronen, J. T., & Järvensivu, P. 2019. Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja ympäristö, 48(1), 3–13.
• Vaden, T., Järvensivu, P., Majava, A., Toivanen, T., & Eronen, J. T. 2021. Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista. Tieteessä tapahtuu, 39 (3), https://journal.fi/tt/article/view/109240

 

Artikkelin kuvat ovat kielimallinnusohjelma Dall-E:n luomia kuvituskuvia artikkelin keskeisistä teemoista.