Suomesta maailmalle: tutkijaliikkuvuus osana akateemista uraa
Tietoa artikkelista
Artikkeli 2/2026
Kirjoittaja: Saara Koikkalainen, dosentti, YTT, yliopistotutkija
Avainsanat: tutkijavaihto, työskentely ulkomailla, korkeakoulutetut, tohtorit
Päivämäärä: 16.1.2026
Kirjoittajan esittely
Dosentti, yhteiskuntatieteiden tohtori Saara Koikkalainen työskentelee yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keskittyy artikkelissaan erityisesti tutkijoiden kansainväliseen liikkuvuuteen ja muuttoliikkeeseen sekä niiden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Koikkalainen on itse ollut tutkijavaihdossa Egyptissä, Iso-Britanniassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.
Yhteenveto
Artikkeli keskittyy kansainväliseen tutkijavaihtoon: siihen, miksi ja millaisin odotuksin tutkijat lähtevät ulkomaille sekä millaisia hyötyjä ja haasteita vaihtojaksoihin liittyy. Tutkijavaihtoa tarkastellaan osana akateemista urapolkua, jossa kansainvälistä liikkuvuutta sekä kannustetaan että monin paikoin pidetään edellytyksenä uralla etenemiselle. Ulkomaille lähtemistä perustellaan erityisesti pätevöitymisellä, verkostoitumisella ja kokemuksella erilaisista tutkimusympäristöistä. Artikkelissa kuvataan, miten rahoittajien, kansallisen koulutus- ja tiedepolitiikan sekä EU-tason linjausten painotukset tukevat tätä tavoitetta.
Samalla artikkeli nostaa esiin tutkijavaihtoon liittyvät käytännön ja rakenteelliset haasteet sekä sen, etteivät vaihtojaksot aina toteudu tavoitellulla tavalla. Huomio kohdistuu siihen, ketkä pääsevät liikkumaan ja millaisin resurssein, millaiset tekijät estävät tai vaikeuttavat lähtemistä sekä miten liikkuvuusvaatimukset voivat näyttäytyä yksilön näkökulmasta myös riskinä. Laajemmin artikkeli kytkee tutkijavaihdon Suomen kykyyn pitää kiinni tutkijoista, saada heitä palaamaan sekä houkutella osaajia Suomeen: se pohtii, millaisin toimin tutkijoiden liikkuvuudesta saataisiin aidosti uria ja tutkimusta vahvistava tekijä sekä miten suomalainen tiedejärjestelmä voisi paremmin tukea sekä lähtijöitä, että paluumuuttajia.
Johdanto
Kansainvälisyys on olennainen osa akateemista uraa. Me tutkijat esittelemme tekemäämme työtä ulkomaisissa konferensseissa, otamme osaa tieteellisiin keskusteluihin ja julkaisemme tutkimustuloksiamme kansainvälisissä lehdissä. Tutkijoilta vaaditaan kuitenkin myös pidempiaikaista kansainvälistä liikkuvuutta: monilla tieteenaloilla esioletuksena on, että tutkija käy hakemassa kokemuksia ulkomailta ja samalla pätevöityy ja verkostoituu oman alansa tutkijoiden kanssa. Esimerkiksi Suomen Akatemia olettaa, että kaikkiin heidän rahoittamiinsa tutkimushankkeisiin sisältyy tutkijavaihtoa ulkomaille. Koska Suomen Akatemia on keskeinen tieteellisen tutkimuksen rahoittaja Suomessa, vaikuttavat sen kansainvälisyyteen liittyvät linjaukset koko suomalaisen tieteen kenttään. Akatemia perustelee liikkuvuuden tärkeyttä sillä, että kokemus monenlaisista tutkimusympäristöistä ja työskentely erilaisissa tutkimusryhmissä ”…vahvistaa tutkijan henkilökohtaista verkottumista ja lisää hänen mahdollisuuttaan sijoittua kilpailtuihin tutkimustehtäviin tai muihin asiantuntijatehtäviin.” (Suomen Akatemia 2025a.)
Liikkuvuuden tukeminen löytyy myös opetus- ja kulttuuriministeriön strategioista. Esimerkiksi Suomalaisen korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisyyden edistämisen linjausten (2017–2025) toimeenpano-ohjelmassa yhtenä tavoitteena on edistää opiskelijoiden ja koko yliopistosektorin henkilökunnan kansainvälisiä valmiuksia ja lisätä kansainvälistä liikkuvuutta. Myös Euroopan unionissa ollaan samoilla linjoilla: eurooppalaisen tutkimusalueen tavoitteena on luoda EU:n sisämarkkinat tutkimukselle, innovoinnille ja teknologialle, ja tutkijaliikkuvuuden edistäminen on yksi sen tavoitteista. (Euroopan unionin neuvosto 2025.)
Suomessa on käytössä niin kutsuttu neliportainen tutkijanuramalli, joka jäsentää akateemisen uran neljään päävaiheeseen asteittain lisääntyvine vastuu- ja pätevyystasoineen: (I) nuorempi tutkija eli väitöskirjatutkija, (II) tutkijatohtori eli postdoc-vaiheen tutkija, (III) yliopistonlehtori, yliopistotutkija tai muu itsenäinen akateeminen tutkija sekä (IV) professori tai tutkimusjohtaja. (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2008.) Kansainvälinen liikkuvuus nähdään erityisen tärkeänä nuoren tutkijasukupolven urakehitykselle. Liikkuvuutta kannustetaan ja joskus jopa vaaditaan etenkin uraportailla I–II, jotta henkilön voidaan katsoa pätevöityneen seuraavalle tasolle.
Myös me tutkijat itse olemme kiinnostuneita kansainvälisyydestä, onhan se tärkeä osa meidän työtämme. Tieteentekijöiden liiton vuoden 2022 jäsenkyselyssä selvitettiin kansainvälisen liikkuvuuden esteitä suomalaistaustaisten tieteentekijöiden osalta. Liikkuvuutta pidetään tärkeänä, sillä vain joka kuudes (16 %) vastaaja mainitsi kansainvälistä liikkuvuutta estäväksi tekijäksi sen, ettei pidä sitä tarpeellisena. Yleisimmin mainittuja tekijöitä liikkumattomuudelle olivat sen sijaan selkeiden uranäkymien puute (54 %), toimeentulon epävarmuus (53 %) ja muutto- ja matkakustannukset (52 %). (Puhakka 2023.)
Toisaalta monet kokevat kansainvälistymisen ja liikkuvuusvaatimukset manageriyliopiston ylhäältä sanelemana pakkona, josta kieltäytyminen ja esimerkiksi perheen laittaminen etusijalle on tutkijan uralle riski (Nikunen & Lempiäinen 2020). Perheellisten tutkijoiden kannalta ongelmallinen kansainvälistymisen vaatimus nousi esille myös Tieteentekijöiden liiton nuorille tutkijoille suunnatussa kyselyssä vuonna 2017 (n= 1 870). Eräs kyselyyn vastannut totesi näin: ”Valmistumiseni jälkeen haluaisin saada lapsia, mutta pelkään että tauko työelämästä voi olla kohtalokas uralleni. Postdoc-vaiheessa oletetaan, että tutkija lähtee ulkomaille, mikä minua kyllä kiinnostaakin – mutta Suomen ulkopuolella tutkijan työ tuntuu olevan vielä kilpailullisempaa ja oletus on, että omistaudut vain sille ja teet jatkuvasti ylitöitä. Perheen yhdistäminen siihen kuvioon tuntuu mahdottomalta, kun vielä puolisokin on töissä kotimaassa.”
Kuinka paljon suomalaiset tutkijat siis liikkuvat kansainvälisesti? Mitkä ovat suosituimmat vaihtokohteet? Entä liittyykö ilmiö korkeasti koulutettujen aivovuotoon, joka näkyy maastamuuttotilastoissa? Tässä artikkelissa tarkastellaan näitä liikkuvuusilmiöitä olemassa olevan tilastotiedon, tutkimuskirjallisuuden ja suomalaisten tutkijoiden henkilökohtaisten kokemusten kautta.
Tutkijaliikkuvuuden historiaa
Suomalaisia tutkijoita on vieraillut ulkomailla niin kauan, kuin Suomessa on ollut korkeampaa koulutusta tarjolla (Välimaa 2019). Organisoituneempien tutkijavierailujen alku sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen 1950-luvulle. Yksi ensimmäisistä suomalaisista tutkijaliikkuvuuden rahoituskanavista oli ASLA-ohjelma, jonka kautta ensimmäiset suomalaiset stipendiaatit lähtivät Yhdysvaltoihin jo vuonna 1950. Vuonna 1952 Suomi liittyi kansainväliseen Fulbright-ohjelmaan, ja seuraavana vuonna ensimmäiset yhdysvaltalaiset Fulbright-stipendiaatit saapuivat Suomeen. (Fulbright Suomi -säätiö 2025.)
Toinen esimerkki tuon ajan tutkijaliikkuvuudesta on vuonna 1954 perustettu Suomen Rooman-instituutti, joka tarjoaa humanisteille ja esimerkiksi antiikin Rooman kulttuuriperintöä tutkiville mahdollisuuden tutkimusvierailuihin. Nykyään Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutteja on eri maissa kaikkiaan 17. (Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit 2025.) Kolmantena esimerkkinä voidaan mainita vuonna 1957 perustettu Suomen Unesco-toimikunta, jolle opetusministeriö siirsi 1950-luvun lopulla vastuuta kansainvälisten stipendiohjelmien organisoinnista. Yksittäisiä tutkijoita lähti sen tarjoamalla stipendillä esimerkiksi Tanskaan, Iso-Britanniaan ja Ranskaan. (Clerc 2023.)
1960–70-luvuille saavuttaessa erilaiset stipendiohjelmat ja kulttuurisopimuksiin pohjaavat vaihto-ohjelmat sekä kansainvälisten järjestöjen ohjelmat lisäsivät selvästi Suomesta ulkomaille suuntaavaa liikkuvuutta. Opetusministeriön hallinnoimat stipendiohjelmat olivat tärkeä osa Suomen kylmän sodan aikaisten kulttuurisuhteiden ja kulttuuridiplomatian kehitystä. Kahdenvälisiä kulttuurisopimuksia, joihin yleensä sisältyi opiskelija- ja tiede- ja kulttuurialojen asiantuntijavaihtoa, solmittiin sosialistimaiden, kuten Neuvostoliiton, Unkarin, ja Puolan kanssa. Opetusministeriön hallinnoimilla stipendeillä oli puolestaan mahdollista matkustaa länsimaisiin kohteisiin, kuten Belgiaan, Islantiin, Iso-Britanniaan tai Länsi-Saksaan. (Clerc & Mikkonen 2022; Clerc 2023.) Vaikka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Suomesta Ruotsiin suuntautunut suuri muuttoaalto koski pääosin teollisuustyövoimaa, siihen sisältyi myös opiskelijoita, korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja tutkijoita, joista osa jäi Ruotsiin pysyvästi. (Korkiasaari & Tarkiainen 2000.)
1960 ja 1970-luvuilla Suomen tiede- ja teknologiapolitiikan järjestelmiä ja instituutioita muokattiin muiden länsimaiden mallien mukaisiksi — mikä puolestaan loi rakenteellisen perustan tutkijoiden kansainväliselle liikkuvuudelle ja yhteistyölle ja lisäsi myös tutkimusrahoitusta. Vuonna 1967 eduskunnan lahjana 50-vuotiaalle Suomelle perustettu Suomen itsenäisyyden juhlarahasto (Sitra) rahoitti osaltaan tieteen kansainvälistymistä. Lisäksi Suomen Akatemian tutkimusneuvostoja uudistettiin (1969–1971) vastaamaan paremmin kansainvälistyvän tutkimuskentän vaatimuksia. (Lemola 2002.)
1980-luvulla Suomi alkoi painottaa teknologiaorientoitunutta tiedepolitiikkaa, ja Teknologian kehittämiskeskus (Tekes) perustettiin vuonna 1983 vauhdittamaan maan teknologista kehitystä rahoittamalla yritysten ja tutkimuslaitosten T&K-toimintaa. (Lemola 2002).
Liikkuvuus ulkomaille vakiintui 1980-luvulla osaksi akateemista uraa erityisesti luonnontieteissä ja teknisillä aloilla, joissa väitöksen jälkeiset tutkimusjaksot ja vierailevat professuurit ulkomaisissa tutkimusympäristöissä alkoivat muodostua urakehityksen epäviralliseksi normiksi. Toiveet suomalaisen tieteen määrätietoisemmasta kansainvälistymisestä sijoittuvat 1980-luvun lopulle, jolloin lisääntyvät yhteydet ulkomaille nähtiin keinona nostaa suomalaisen tieteen laatua ja kehittää innovaatiopolitiikkaa. Suomi haluttiin tuoda periferiasta lähemmäs tieteen keskuksia. (Hakala 1998.)
Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 lisäsi merkittävästi suomalaisten tutkijoiden liikkuvuusmahdollisuuksia. EU-jäsenyys avasi suomalaisille tutkijoille täysimääräisen pääsyn eurooppalaisiin tutkimusrahoitusohjelmiin, kuten puiteohjelmiin sekä Marie Curie -ohjelmaan ja myöhemmin Euroopan tutkimusneuvoston rahoitukseen (European Research Council, ERC), joissa kansainvälinen liikkuvuus on keskeinen ja jopa välttämätön osa rahoitettuja tutkimushankkeita. Tämä johti siihen, että ulkomailla työskentelystä ja vierailujaksoista tuli asteittain aiempaa vakiintuneempi osa tutkijan uraa, erityisesti tohtorin tutkinnon suorittamisen jälkeen. (Ahonen ym. 2009.)
Suomen liittyminen EU:n vapaan liikkuvuuden alueeseen poisti myös konkreettisia esteitä, kun tutkijoiden ei tarvinnut enää pidempiinkään EU/ETA-alueen vaihtoihin hakea työ- tai oleskelulupia. Kärjistäen voi todeta, että ennen vuoden 1995 EU-jäsenyyttä ulkomaille lähtivät pääosin he, joiden tutkimusaiheen tai uralla etenemisen kannalta se oli välttämätöntä, kun taas 2000-luvulle tultaessa tutkijavierailuista oli tullut aiempaa saavutettavampia kaikille suomalaisille tutkijoille.
Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Opetushallituksen tilastopalvelu Vipusen tiedot tutkijaliikkuvuudesta alkavat vuodesta 2010. Eniten lähtijöitä oli vuonna 2018 (914) ja vähiten koronapandemian pysäyttäessä kansainvälisen liikkuvuuden vuosina 2020 (205) ja 2021 (182). Jostakin syystä pidempään tutkijavaihtoon lähtevien määrä tipahtaa huippuvuoden 2018 lukemista liki kolmellasadalla jo vuonna 2019 (688) eli ennen pandemian alkua. Koronan jälkeen kolmen viime vuoden aikana (2022–2024) lähtijöitä on ollut keskimäärin 572 per vuosi. (Vipunen 2025.)
Liikkuvuuden rahoituslähteitä
Tutkijavaihtoon lähteminen ei ole halpaa, ellei kohdeyliopisto satu olemaan jossakin globaalin etelän maassa, jossa eläminen on Suomea edullisempaa. Esimerkiksi Cambridgen yliopistoon kolmen kuukauden vaihtoon halajava politiikantutkija joutuu maksamaan 3 000 puntaa[1] lukukausimaksua (ns. bench fee), minkä lisäksi hänelle tulee matka- ja asuinkustannuksia. Näin suhteellisen lyhyen vaihdon hintalappu nousee vähintään 8 000 euroon, riippuen asumisjärjestelyistä Cambridgessa. Piilaaksoon Stanfordin yliopistoon vuodeksi lähtevä tekoälytutkija saa puolestaan varautua noin 35 000–50 000 euron kustannuksiin, sillä asuminen esimerkiksi Palo Altossa on erittäin kallista. Lopullinen hintalappu riippuu lisäksi asuntotyypistä ja omasta kulutustasosta.
Tutkijavaihto perheen kanssa kasvattaa kustannuksia merkittävästi, etenkin jos puoliso joutuu ottamaan vaihtoa varten palkatonta vapaata tai lapsille on hankittava kallis paikallinen päivähoito tai koulupaikka. Perheellisen lähtijän ihannetilanne lienee se, jossa kummallakin puolisolla on palkkatulo Suomesta, vaihtoa varten saadut apurahat ja liikkuvuustuet kattavat matkat, vakuutukset ja asuinkustannukset kohdemaassa, ja Suomen koti on saatu vaihdon ajaksi vuokralle. Yleensä tutkijat hakevat rahoitusta useista eri lähteistä, ja jotkut ovat jopa joutuneet rahoittamaan kansainvälistä liikkuvuuttaan pankkilainalla.
Suomen Akatemian rooli tutkijaliikkuvuuden rahoittamisessa on keskeinen. Akatemiahankkeiden rahoitusta voidaan käyttää sekä ulkomailla työskentelyyn että Suomeen palaamiseen rahoituskauden aikana. Hankkeiden budjettiin voidaan sisällyttää erillinen liikkuvuustuki, jolla katetaan ulkomailla työskentelystä aiheutuvia kustannuksia ja tietyin edellytyksin myös perheen matkakuluja. (Suomen Akatemia 2025b.) Vuoteen 2024 asti Akatemia tuki tutkijaliikkuvuutta myös erillisillä liikkuvuusohjelmilla esimerkiksi Japaniin, Saksaan, Manner-Kiinaan ja Taiwaniin. Näiden kahdenvälisten liikkuvuusohjelmien rahoitus kattoi ulkomailla tapahtuvan yhteistyön matkustus- ja oleskelukuluja. (Suomen Akatemia 2024.)
Susanna Niiranen on historian tutkija ja romaaninen filologi. Tutkimusaineistot ja -aiheet ovat vieneet hänet ulkomaille useampaan kertaan, ensin Vatikaanin kirjastoon kansainväliselle keskiajan tutkimuskurssille (FIDEM, 1997–1998) Suomen Akatemian jatko-opintojen liikkuvuusrahoituksella. Vuonna 2011 hän oli Humboldt-säätiön rahoituksella Berliinin Staatsbibliothekin käsikirjoitusosastolla ja vuosina 2015–2016 Oxfordin yliopistossa Research Associate -työsuhteessa. Seuraava vaihtokohde oli Freie Universität Berlin (2019–2020), jossa hän oli osana Suomen Akatemian hanketta ja viimeisin Suomen Rooman Instituutin kolmen kuukauden mittainen stipendiaattiperiodi (2023).
Fulbright Suomi -säätiön kautta haettavat rahoitukset ovat vakiinnuttaneet paikkansa tärkeänä liikkuvuutta tukevana kanavana. Säätiön ehdoton vahvuus on se, että se voi tarjota vaihtoon lähteville opiskelijoille ja tutkijoille myös neuvontaa, apua kontaktien saamiseen Yhdysvalloissa sekä valmiin kansainvälisen verkoston, jonka kautta voi luoda uusia suhteita myös muiden maiden Fulbright-stipendiaatteihin. Fulbright Suomi -säätiön kautta yhteensä noin 4 100 suomalaista on vuoteen 2025 mennessä viettänyt tutkimusjakson Yhdysvalloissa ASLA-Fulbright-stipendiaatteina tai osallistunut johonkin muuhun säätiön hallinnoimaan koulutus- tai asiantuntijavaihto-ohjelmaan. (Fulbright Suomi -säätiö 2025.)
Riikka Muhonen väitteli yleisen historian tohtoriksi, erityisalana Neuvostoliiton kylmän sodan aikaiset kansainväliset suhteet. Tähän liittyen hän oli vaihdossa ensin Moskovan Higher School of Economicsissa yliopiston opintoihin myöntämällä perusapurahalla (2017–2018). Lukuvuonna 2019–2020 hän vieraili Fulbright-rahoituksella University of California Berkeleyssä. Kokemus oli molemmissa paikoissa erittäin myönteinen. Moskovassa Muhosen vierailu keskittyi pääasiassa itsenäiseen arkistotyöskentelyyn, mutta vierailevan tutkijan status helpotti riittävän pitkän viisumin saamisessa. Lisäksi hän osallistui yliopiston tohtoriopiskelijoiden seminaariin ja esitelmöi siellä itsekin. Berkeleyssä hän kirjoitti väitöskirjaansa valmiiksi, osallistui aktiivisesti erilaisiin seminaareihin ja kuunteli luentokursseja. Yhdysvalloissa hän pääsi selkeästi paremmin osaksi tutkijayhteisöä. Fulbright järjesti lisäksi vierailijoille paljon erilaisia aktiviteetteja koko Pohjois-Kalifornian alueella.
Merkittävä tutkijaliikkuvuuden edistäjä on vuodesta 2010 asti ollut Säätiöiden post doc -pooli, joka myöntää apurahoja vähintään puolen vuoden ajaksi Suomesta ulkomaille lähteville, hiljattain väitelleille tutkijoille. Keskeiset tiedettä rahoittavat säätiöt olivat toki tukeneet liikkuvuutta jo aikaisemminkin, mutta rahoitusta haluttiin selkiyttää keskittämällä sitä yhden hakujärjestelmän alle. Poolin perustivat ensimmäiseksi kolmivuotiseksi kokeilukaudeksi Emil Aaltosen Säätiö, Helsingin Sanomain Säätiö, Koneen Säätiö, Alfred Kordelinin Säätiö, Suomen Kulttuurirahasto, Svenska Kulturfonden, Tekniikan edistämissäätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto, jotka sijoittivat hankkeeseen yhteensä 2 500 000 euroa vuosittain. Osallistuvat säätiöt ja rahastot ovat sittemmin jonkin verran vaihdelleet, mutta kuluvalla, jo kuudennella kolmivuotiskaudella (2025–2027) mukana on kolmetoista säätiötä, jotka sijoittavat yhteiseen pottiin yhteensä 3 200 000 euroa joka vuosi. Rahoitusta riittää noin 60–70 tutkijalle vuosittain. (Säätiöiden post doc -pooli 2025.)
Myös Euroopan unionin tutkimusrahoitusjärjestelmässä tutkijaliikkuvuus on tavoite, joka on sisäänrakennettu esimerkiksi Horizon Europe -puiteohjelmaan (2021–2027). Eurooppalaisvetoinen kansainvälinen yhteistyö ja rajat ylittävä liikkuvuus nähdään tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden edellytyksinä. Liikkuvuutta edistetään sekä kansainvälisten hankekonsortioiden sisällä että yksittäisten tutkijoiden urapolkujen kautta. (European Commission 2021.) Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) tutkijalle myöntämä rahoitus seuraa hänen mukanaan, jos tutkija haluaa vaihtaa yliopistoa tai maata kesken rahoituskauden. Vaikka ERC ei muodollisesti edellytä fyysistä liikkuvuutta, on oletuksena kuitenkin se, että rahoituksen saavat tutkijat pystyvät osoittamaan tekevänsä uraauurtavaa tutkimusta ja olevansa oman alansa kansainvälistä huippua. ERC-rahoitus onkin mahdollistanut tutkijoiden kansainvälistä liikkuvuutta, esimerkiksi siirtymistä toisiin eurooppalaisiin tutkimusympäristöihin tai paluumuuttoa Eurooppaan. (European Research Council 2025.)
Selkeimmin nimenomaan liikkuvuutta edistävä EU:n rahoituskanava on Marie Skłodowska-Curie Actions (MSCA) -ohjelma. MSCA-rahoitus tukee väitöskirjatutkijoiden ja postdoc-tutkijoiden kansainvälistä liikkuvuutta, sektorien välisiä siirtymiä ja urakehitystä. Erityisesti Postdoctoral Fellowships –rahoitus, jossa edellytetään tutkijan siirtyvän uuteen maahan ja tutkimusympäristöön, on keskeinen EU-tason instrumentti tutkijoiden kansainvälisten verkostojen vahvistamisessa. Lisäksi Research and Innovation Staff Exchange (RISE) ohjelmasta rahoitetaan tutkimushankkeita, joiden pääsisällön muodostavat tutkijoille ja asiantuntijoille myönnettävät liikkuvuusstipendit (vuonna 2025 2 300 €/kk), joita käytetään liikkuvuuteen hankekonsortion partnereiden välillä.
Sosiologi Mika Helander on ollut vaihdossa ulkomailla useampaan otteeseen uransa aikana: LSE:ssä Lontoossa vuosina 1997–98, Tukholman yliopistossa vuonna 2003, Université de Poitiersissa vuosina 2003–2004 ja Tallinnan yliopistossa vuonna 2015. Lontoon vaihtoa varten hän sai säätiöiden apurahoja, mutta joutui ottamaan myös pankkilainaa. Poitiersissa rahoitus järjestyi EU:n Marie Curie pre doc -apurahan ja yksivuotisen tutkijanpestin kautta. Tukholmaan hän lähti säätiöiden apurahoilla, Tallinnaan projektin palkkaamana. Kokemukset kaikista vierailuista ovat olleet myönteisiä. Eniten yhteisöllisyyttä hän koki Lontoossa ja Poitiersissa, muualla vaihtoaika oli enemmän itsenäistä ja osin yksinäistäkin puurtamista. Kaikki vaihdot ovat olleet kuitenkin tuotteliaita, tehokkaita ja opettavaisia jaksoja, jotka ovat edistäneet urakehitystä, antaneet paljon uutta tietoa ja virikkeitä sekä luoneet tärkeitä kontakteja.
Kun kaikki sujuu hyvin
Tutkijavaihtoon lähteminen on työläs prosessi. Kotiyliopistossa asiat sujuvat usein sutjakkaasti, jos tutkijalla on itse hankittu rahoitus vaihtoon lähtemiselle. Kohdeyliopiston kanssa sen sijaan saattaa ilmetä kaikenlaisia lisäjärjestelyjä, varsinkin jos tutkijan on haettava viisumia tai oleskelulupaa. Sosiaaliantropologi Mari Korpelan kokemukset vuoden kestäneestä tutkijavaihdosta Britanniaan (2022–2023) sisältävät lähes kaikki kuviteltavat esteet ja ongelmat. Jo lähtötilanteessa Manchesterin yliopiston henkilöstöhallinnon ohjeet vierailun edellyttämään byrokratiaan olivat joko vääriä tai puutteellisia (Korpela 2024). Viisumien hakemiseen voi tuhrautua monta kuukautta ja kohdevaltio saattaa edellyttää esimerkiksi yksityisen sairasvakuutuksen hankkimista ja vaatia monia erilaisia todistuksia, joiden hankkiminen vie aikaa. Myös asunnon saaminen usein hyvin kilpailluilta asuntomarkkinoilta lyhyeksi aikaa on haastavaa, jos vaihto ei kestä koko lukuvuotta tai mukana on perhe.
Yhteiskuntapolitiikan tutkija Mervi Leppäkorpi vieraili vuosina 2016–2017 Mexico Cityssä UNAM-yliopistossa valtioiden kahdenvälisellä apurahalla, joka oli mitoitettu siten, että tutkijan oletettiin tuovan mukanaan muutakin rahoitusta. Rahat riittivät pariin matkaan maan sisällä, kun asui kommuunissa, liikkui julkisilla ja söi yliopiston ruokaloissa. Meksikolaisen apurahalla työskentelevän väitöskirjatutkijan tulotaso on melko samanlainen, joten Leppäkorpi sai käsityksen siitä, millaisista taloudellisista lähtökohdista tutkijatyötä Meksikossa tehdään. Ulkoministeriössä Leppäkorven piti allekirjoittaa paperi, jossa hän sitoutui olemaan sekaantumatta mihinkään poliittiseen toimintaan. Aktivistitaustaisena tutkijana tämä tuntui erittäin hankalalta. Vaihdon aikana Leppäkorpi oppi paljon meksikolaisesta yliopistosta. Akatemia näyttäytyi tavallista korostuneemmin publish or perish -logiikan ohjaamana: tutkijoiden suoriutumista arvioidaan ja luokitellaan säännöllisesti ja julkaisut vaikuttavat luokitustasoon. Ohjaussuhteet ovat pahimmillaan hyvin hierarkkisia suomalaiseen tyyliin tottuneelle. Yliopistolla oli vaikea verkostoitua mielekkäällä tavalla. Parhaat akateemiset kontaktit syntyivät lyhyillä vierailuilla pienemmissä yliopistoissa.
Kari Korolainen on perinteen- ja kulttuurintutkija, joka on ollut Koneen säätiön rahoittaman hankkeensa puitteissa tutkijavierailulla Tarton yliopistossa Virossa (2022), Oslon yliopistossa Norjassa (2023) sekä Trinity Universityssä Yhdysvalloissa (2024). Kaikki vierailut olivat noin kuukauden mittaisia. Korolaisen mukaan tärkeintä antia vierailuissa oli tutustuminen ja verkostoituminen lähialojen kollegoihin. Lisäksi hänen mielestään erilaisissa ympäristöissä työskentely oli inspiroivaa jo siksi, että työn arkirutiinit muuttuivat ja hän sai paljon uusia ideoita. Yliopistojen laitoksiin ja arkistoihin tutustumisen lisäksi muuhunkin kulttuurielämään, kuten museoihin ja gallerioihin, tutustuminen toi oman lisänsä vierailuihin. Koska Korolainen yhdistää työssään tutkimusta ja taidetta, oli erityisesti taitelijoihin sekä taiteen ja yliopistomaailman vuorovaikutuksen käytäntöihin tutustuminen avartavaa. Kaikissa vierailukohteissa yliopistojen henkilökunta oli todella avuliasta käytännön asioiden hoitamisen suhteen. Byrokratian kanssa ei tullut mutkia matkaan, ja työtilat ja muut työedellytykset järjestyivät sutjakasti. Kuukauden mittaisella vierailulla ei tosin ehdi juuri muuta kuin hieman tutustua kohdeyliopistoon, joten yhteistyön syventäminen vaatisi pidempää vierailua.
Parhaimmillaan ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa vietetty vaihtoaika on käänteentekevä tutkijan uralle. Uudet kollegat, ajatukset, aineistot ja vaikutteet synnyttävät uusia yhteistyöhankkeita, julkaisuja ja innovaatioita, joiden ansiosta tiede kehittyy ja Suomeen palaava tutkija meritoituu. Jo väitöskirjavaiheessa ulkomaiset kontaktit voivat olla ensiarvoisen tärkeitä sille, miten tutkijanura väittelyn jälkeen etenee. Akateeminen maailma on täynnä erilaisia verkostoja, joihin sisään pääseminen vaatii henkilökohtaisia kontakteja, joita luodaan tapaamalla ihmisiä oman alan konferensseissa ja keskeisissä tutkimuslaitoksissa. Tässä on toki alakohtaisia eroja, sillä kansainvälisyyden merkitys ei välttämättä ole yhtä suuri kaikilla tieteenaloilla.
Historian tutkija Miika Tervonen on ollut lyhyemmillä ja pidemmillä tutkijavierailuilla monenlaisilla rahoituksilla ja järjestelyillä. Hän suoritti tohtorintutkintonsa European University Institutessa Italiassa ja on ollut esimerkiksi Junior Fulbright Scholar -vaihdossa New Yorkissa, Columbian yliopistossa (2012–2013). Hänen kokemuksensa mukaan vierailun luonne on lopulta pitkälti kiinni omasta aktiivisuudesta. New Yorkissa kytkös vierailua isännöineeseen professoriin ja tutkimuskeskukseen (Blinken European Institute) oli Tervosen mukaan suhteellisen löyhä. Hän kertoo osallistuneensa kuitenkin muutamille suorastaan loistaville kursseille, joissa hän sai oppia myös opettamisen ja ohjaamisen tavoista hyvin resursoidussa huippuyliopistossa. Tervonen esitteli tutkimustyötään muuttoliikehistorioitsijoiden tutkimusseminaarissa ja tapasi monia kiinnostavia tutkijoita. New York itsessään oli hänelle kiehtova kokemus niin ammatillisesti kuin muutenkin. Jälkikäteen Tervonen arvioi, että hän olisi etukäteen voinut tarkemmin miettiä, millaista hyötyä vierailusta hän tutkijana halusi ja tehdä järjestelyitä tämän mukaisesti. Varsinkaan suurissa yliopistoissa ja tutkimusyksiköissä ei voi automaattisesti olettaa, että muualta tulija loksahtaa osaksi tutkimusyhteisöä.
Suomen Akatemia selvitti vuonna 2007 tutkijoiden kokemuksia kansainvälisestä liikkuvuudesta verkkokyselyllä, johon vastasi 1 011 tutkijaa eri puolelta Suomea (Kulonpalo 2007). Kyselyvastauksissa tutkijavaihdon positiiviset kokemukset liittyivät pääosin tieteelliseen työhön, tutkimuksen infrastruktuuriin ja resursseihin, työympäristöön sekä vapauteen keskittyä yksinomaan omaan tutkimustyöhön. Monet vastaajat kokivat työskentelyjakson ulkomailla hyvin myönteisesti henkilökohtaisen kasvun ja kehittymisen aikana. Mahdollisuus luoda kansainvälisiä verkostoja ja henkilökohtaisia suhteita ulkomaisiin tutkijoihin oli myös yksi useimmin mainituista konkreettisista ulkomaanjakson tuloksista. Vaikka selvityksestä on kohta jo parikymmentä vuotta, nousevat samankaltaiset kokemukset esiin nykyäänkin, kun tutkijavaihdon kokemuksia kerrataan kotiinpaluun jälkeen. Tämä käy ilmi myös tähän artikkeliin liitetyistä suomalaisten tutkijoiden kokemuksista ulkomailla. Vaihdon ansiosta on saatu uusia elinikäisiä ystäviä, ja tutkija ja hänen perheensä on palannut kotiin monta ainutlaatuista kokemusta rikkaampana.
Tähtitieteen väitöskirjatutkija András Haris erikoistuu nuorten tähtien aktiivisuuteen ja niiden planeettojen tutkintaan. Hän on ollut kolme kertaa havaintomatkalla Nordic Optical Telescope -kaukoputkella, La Palman saarella Espanjassa. Rahoitusta vierailuihin hän on saanut Helsingin yliopiston PAPU (Particle Physics and Universe Sciences) -tohtorikoulutusohjelmasta ja Otto Malm säätiöltä. Vierailun tavoitteena on saada havaintoja nuorista, Auringon kaltaisista tähdistä SOFIN-spektropolarimetrillä. Havaintoja käytetään tähtien pinnan magneettikentän topologian rekonstruointiin. Harisin mielestä on täysin eri asia analysoida jonkun muun havaintoja kuin analysoida itse kerättyä dataa. Jälkimmäinen antaa huomattavasti syvemmän ymmärryksen siitä, miten aineisto toimii ja miten tutkittavat tähdet käyttäytyvät. Ero on hänestä samaa luokkaa kuin se, katsooko vain valokuvaa vai painaako itse kameran suljinta. Kun spektropolarimetri täytyy asentaa teleskoopille itse ja havaintoihin liittyvät ohjelmistoja käyttää omin käsin, se tarjoaa aidon ”hands-on” -elämyksen. Haris mukaan tästä syystä kaikki havaintomatkat opettavat valtavasti ja ovat erittäin hyödyllisiä hänen väitöskirjatutkimukselleen.
Yhteiset tutkimusjulkaisut ovat tutkijavaihdon yksi keskeinen konkreettinen tulos. Suomalaisen tieteen kansainvälisyyttä eri kanteilta selvittäneessä tutkimuksessa Kajaste ja Vasikainen (2021) totesivat, että kansainvälisiä yhteisjulkaisuja tuotetaan paljon yhdessä perinteisten tiedemaiden, kuten Yhdysvaltojen ja Britannian tutkijoiden kanssa. Tämän jälkeen yleisimmät yhteistyömaat ovat Ruotsi, Saksa, ja Kiina. Eurooppa on Suomessa toimivien tutkijoiden keskeisin yhteistyöalue. Kajaste ja Vasikainen löytävät selvän korrelaation sen välillä, mihin maihin suomalaiset tutkijat tekevät tutkijavierailuja ja missä maissa kansainvälisten kollegoiden kanssa tehtyjä yhteisjulkaisuja ilmestyy. Tämä viittaa siihen, että tutkijaliikkuvuudella on selvästi merkitystä suomalaisen tieteen kansainvälistymiselle. Tutkijavaihdon aikana luodut kontaktit voivat johtaa myös yhteisiin tutkimushankkeisiin, patentteihin, aineistoihin ja tieteellisiin läpimurtoihin, jotka olisivat jääneet syntymättä ilman näitä tutkijoiden kohtaamisia.
Merentutkija Riikka Puntila oli vuonna 2023 tutkijavaihdossa Barcelonassa, Institut de Ciències del Marissa osana hänen Suomen Akatemian rahoittamaa postdoc -tutkimustaan. Akatemian liikkuvuusrahoituksella pystyi kattamaan matkat ja majoitukset myös mukana seuranneelle perheelle. Kokemus oli koko perheelle erittäin myönteinen, vaikka puolen vuoden vaihto vaati huomattavan määrän järjestelyjä ja paperitöitä. Barcelonaan muodostui pysyvä suhde niin sosiaalisesti kuin töidenkin kautta, ja yhteistyö ICM:n tutkijoiden kanssa jatkuu. Siitä on poikinut esimerkiksi opiskelijavaihtoa ICM:n ja Åbo Akademin välille.
Akateemista turismia ja käytännön ongelmia
Huonoimmillaan tutkijan vaihtoaika ulkomaisessa yliopistossa kuluu kotimaan töitä etänä tehdessä. Vaihdon ajaksi kotiyliopistoon ei välttämättä palkata sijaista, joten graduohjaus, verkkoluentojen pitäminen ja esseiden korjaaminen jatkuvat etänä. Samalla omat ja lainatut varat kuluvat asumiseen kalliissa suurkaupungissa, jossa tutkija ei juuri solmi uusia kontakteja tai kiinnity kohdeyliopistoonsa. Vaihto näyttää kenties ansioluettelossa hyvältä, mutta ei luo mitään uutta, sillä ulkomaisilla kollegoilla ei ole aikaa eikä halua jatkaa yhteistyötä vaihdon päättymisen jälkeen.
Vaikka tutkijan kalenteri olisikin raivattu kotimaan töistä vaihdon ajaksi, voi tutkijavierailu kutistua tärkeän verkostoitumisen sijaan akateemiseksi turismiksi. Tutkijat pienemmistä maista ja tieteen periferiasta ovat yleensä kiinnostuneempia liikkumaan kohti valtakeskittymiä ja oman alansa tieteen ”huippuja”. Tämä tarkoittaa sitä, että amerikkalaisen professorin vierailu suomalaisessa yliopistossa saattaa olla hyvinkin tärkeä merkkitapaus, ja häntä tutustutetaan suomalaiseen kulttuuriin ja tapoihin mielellään. Suomalainen taas näyttäytyy Harvardissa, MIT:ssä tai Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksella helposti vain yhtenä vieraana loppumattomassa tulijoiden virrassa, joiden kestittäminen tuntuu tarpeettomalta tai muun työkiireen keskellä vähintäänkin työläältä.
Suomen Akatemian kyselyssä (Kulonpalo 2007) vastaajien kokemat tutkijavaihtoon lähtemisen esteet liittyivät useimmiten tutkijoiden yleiseen rahoitustilanteeseen ja siihen, kuinka rahoitus riittää vaihdon kustannuksiin. Perheen kanssa ulkomaille lähteneet tutkijat olivat harvoin onnistuneet saamaan korotettua liikkuvuusrahoitusta muuttokulujen kattamiseksi tai perheen toimeentulon turvaamiseksi ulkomailla. Erityisenä ongelmana kyselyyn vastanneet nostivat esiin sen, että yli kaksitoista kuukautta ulkomailla asuneilta poistuu oikeus Suomen sosiaaliturvaan. Rahoituksen yleinen epävarmuus ja määräaikaisten työsuhteiden yleisyys voivat tehdä tästä ongelmasta kansainvälisesti liikkuville tutkijoille merkittävämmän kuin monille muille ammattiryhmille, joissa työsuhteet ovat vakaampia.
Sosiaaliantropologi Mari Korpela oli lukuvuonna 2022–2023 vaihdossa Manchesterin yliopiston visuaalisen antropologian laitoksella. Seuraavana vuonna hän vieraili vielä Lancasterin yliopistossa parin kuukauden ajan. Kumpikin vierailu liittyi hänen Suomen Akatemian rahoittamaan akatemiatutkijahankkeeseensa. Jo aikaisemmin hän oli vieraillut Sussexin yliopistossa postdoc -tutkijana. Manchesterin vaihto oli sen verran pitkä, että Korpelasta tuli osa laitosta, mutta Lancasterin ja Sussexin vierailut eivät täysin täyttäneet odotuksia, sillä stressaantuneilla brittitutkijoilla ei ollut juuri aikaa tai kiinnostusta periferian edustajaa kohtaan, ja Korpela jäi melko yksin. Hänen neuvonsa vaihtoa suunnittelevalle onkin, että kannattaa varmistaa, että vastaanottavassa yliopistossa on todella joku, joka on kiinnostunut juuri vierailijan tutkimuksesta ja että hänellä on aikaa silloin, kun vierailu tapahtuu. Käytännössä voi käydä niin, että vierailija pääsee johonkin laitosseminaariin puhumaan, mutta ei juuri muuta. Britanniassa akateemiset ihmiset ovat kiireisiä, eli vierailijan pitää olla itse todella aktiivinen, lähetellä sähköposteja ja kutsua ihmisiä kahville ja lounaalle. Myös etätyöt ovat yleisiä, joten moni laitoksen henkilökunnasta saattaa olla paikalla yliopistolla vain esimerkiksi kerran viikossa. Brexitin jälkeiseen Britanniaan muutto perheen kanssa vuonna 2022 osoittautui haastavaksi: ongelmia oli niin viisumin, asunnonsaannin, lasten koulun kuin verottajankin kanssa. Britannian ero Euroopan unionista muutti vierailujen ehtoja ja rakenteita paljon, eikä sinne meneminen varsinkaan perheelliselle tutkijalle ole helppoa, vaikka rahoitusta olisikin. Manchesterin vaihto oli onneksi erittäin hyödyllinen, koska Korpela pääsi siellä kuuntelemaan visuaalisen antropologian MA-tutkinnon luentoja ja sai käyttää heidän editointistudioitaan oman dokumenttielokuvansa editointiin. Korpela kertoo oppineensa Britanniassa paljon sellaista, mitä hän ei olisi voinut kotimaassa missään oppia, koska visuaalista antropologiaa ei ole suomalaisissa korkeakoulussa tarjolla.
Suomeen palaavien tutkijoiden tilanne nousee esiin myös Tieteentekijöiden liiton korkeakoulu- ja tiedepoliittisessa ohjelmassa (2019–2023), jossa todetaan, että ulkomailla työskentelyä tulisi aina pitää hyväksyttävänä syynä poissaololle Suomen työmarkkinoilta. Osa ongelmista realisoituu vasta, kun tutkija palaa kotiin, sillä työttömyysturva sisältää monia erilaisia ja epäselviä ehtoja, jotka korostavat liikkuvan työntekijän omaa vastuuta ja riskiä. EU/ETA-alueen ja Sveitsin ulkopuolella tehty työ ei kerrytä suomalaista työssäoloehtoa, jos työntekijä ei ole ollut lähetetty työntekijä. Toisaalta EU/ETA-alueella ja Sveitsissä tehdyn työn sisällyttäminen suomalaiseen työssäoloehtoon edellyttää muun muassa, että työntekijä on välittömästi Suomeen palattuaan työskennellyt vähintään neljän viikon ajan tai toiminut yrittäjänä vähintään neljä kuukautta. Liitto toteaakin, että liikkuvuutta korostetaan yhä enemmän tieteentekijän urakehityksen mittarina, mutta sen riskit jäävät nykyjärjestelmässä kohtuuttomasti työntekijän omalle vastuulle.
Lisähaasteita tutkijavaihdolle asettaa se, jos tutkijalla ei ole Suomen kansalaisuutta, vaikka hän työskenteleekin suomalaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa. Vaihtoon lähteminen on vaikeampaa, jos tutkija on EU/ETA-alueen ulkopuolelta ja kohdemaa vaatii viisumin tai oleskeluluvan. EU:n tutkija- ja opiskelijadirektiivin (EU/2016/801) mukainen tutkijan oleskelulupa mahdollistaa vähintään maisteritutkinnon suorittaneelle tutkijalle vapaan liikkuvuuden EU:ssa, kun tutkimustyö perustuu Suomessa sijaitsevan tutkimusorganisaation kanssa tehtyyn sopimukseen. (Migri 2025.) Ulkomaille lähteminen voi kuitenkin olla riski tutkijan suomalaisen oleskeluluvan jatkon kannalta tai keskeyttää Suomessa vaaditun yhtäjaksoisen asumisajan, joka Suomen kansalaisuushakemukseen vaaditaan.
Minne suomalaiset tutkijat suuntaavat?
Opetus- ja kulttuuriministeriö kerää yliopistoilta tietoja tutkijaliikkuvuudesta. Ministeriölle raportoitavat kansainväliset vierailut jaotellaan lyhyisiin ja pitkiin vierailuihin: lyhyellä vierailulla tarkoitetaan tilastoinnissa viikon tai viiden työpäivän mittaista matkaa, kun taas pidemmäksi vaihdoksi lasketaan vierailu, joka kestää 30 päivää tai kauemmin. Tilastopalvelu Vipusesta löytyvät maakohtaiset tutkijavaihtotiedot ulottuvat vuoteen 2013. Siitä lähtien pitkien tutkijavaihtojen kärkinelikosta ovat löytyneet samat maat eli Yhdysvallat, Iso-Britannia, Saksa ja Ruotsi. Yhdysvallat pitää jokaisena vuotena kärkisijaa, Iso-Britannian sijoittuessa toiseksi kaikkina muina vuosina paitsi vuonna 2017, 2020 ja 2021. (Vipunen 2025.)
Oli oletettavaa, että Brexit, eli Iso-Britannian ero Euroopan unionista tammikuun lopulla 2020, vaikuttaisi myös tutkijaliikkuvuuteen, sillä suomalaisilta vaaditaan maahan nykyään viisumi (ks. esim. Koikkalainen 2022). Koska maailmanlaajuinen koronapandemia kuitenkin vähensi liikkuvuutta rajusti samaan aikaan, ei Brexitin vaikutusta voida kuitenkaan täysin todentaa. Kolmena EU-eroa edeltäneenä vuotena (2017–2019) Britanniaan lähti vuosittain keskimäärin 80 tutkijaa, ja kolmen viime vuoden (2022–2024) aikana lähtijöitä oli keskimäärin 53. Toisaalta myöskään Yhdysvaltoihin lähtevien määrä ei ole koronan jälkeen palannut sitä edeltävälle tasolle: vuosina 2017–2019 sinne suuntasi keskimäärin 149 tutkijaa joka vuosi, kun taas 2022–2024 lähtijöitä oli vuosittain vain 90. Jää nähtäväksi, vaikuttaako presidentti Donald Trumpin yhdysvaltalaisia yliopistoja kurittava politiikka ja tiukentuvat maahantulolinjaukset myös suomalaisten Yhdysvaltoihin suuntautuvaan liikkuvuuteen.
Viiden viime vuoden aikana suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnan viisi suosituinta vaihtomaata pidemmissä vaihdoissa olivat Yhdysvallat (318), Saksa (190), Iso-Britannia (185), Ruotsi (135) ja Italia (122). Kolmen kärki ottaa siten vastaan kolmanneksen (33 %) ulkomaille lähtevistä suomalaistutkijoista. Moniin maihin on vain yksittäisiä lähtijöitä, mutta kaiken kaikkiaan suomalaisia lähti tutkijavaihtoon tuona aikana yli 80 eri maahan, Antarktikselta Kanadaan ja Japanista Uzbekistaniin. (Vipunen 2025.)
Lähde: Vipunen 2025.
Selvästi eniten tutkijavaihtoon lähdetään tekniikan alalta. Myös kunkin alan henkilötyövuosiin suhteutettuna eniten lähtijöitä on tekniikan alalta sekä kauppa-, hallinto- ja oikeustieteistä, luonnontieteistä ja yhteiskunnalliselta alalta. Vähiten vaihtoon taas lähdetään maa- ja metsätalousalalta ja palvelualalta. On hyvä huomata, että valtaosa tutkijoista ei tänäkään tarkastelujaksona lähde tutkijavaihtoon, mutta osa tutkijoista ehtii viiden vuoden aikana vaihtoon monta kertaa. Kansainvälinen liikkuvuus nimittäin usein kasautuu niille yksilöille, joiden tutkimusta tai uraa se selvästi edistää ja jotka ylipäätään ovat kiinnostuneita kansainvälisistä asioista, matkailusta ja asumisesta ulkomailla.
Lähde: Vipunen 2025.
Kaavio 3: Yli kuukauden kestävät kansainväliset vaihdot aloittain vuosina 2020–2024. Lähde: Vipunen 2025.
Pidempiaikainen kansainvälinen liikkuvuus painottuu tutkijanuran alkuun. Selvästi eniten lähtijöitä on uran ensimmäisellä ja toisella portaalla eli väitöskirjatutkijoissa ja väittelyn jälkeen eli tutkijatohtorivaiheessa. Järjestys säilyy samana, vaikka lähtijöiden määrää suhteuttaa kunkin uraportaan henkilötyövuosiin samana aikana: sitä enemmän liikutaan, mitä alemmalla uraportaalla ollaan.
Kaavio 4: Yli kuukauden kestävät kansainväliset tutkijavaihdot uraportaittain vuosina 2020–2024. Lähde: Vipunen 2025.
Tutkijavaihtoon lähdetään kaikista Suomen yliopistoista, mutta aktiivisuus vaihtelee yliopistoittain. Numeraalisesti eniten lähtijöitä tarkastelussa olevalla viisivuotiskaudella on Aalto-yliopistosta (422), Oulun yliopistosta (329) ja Tampereen yliopistosta (272). Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnan henkilötyövuosiin suhteutettuna aktiivisimpia pitkien vaihtojen toteuttajia ovat Svenska handelshögskolanin, Lappeenrannan-Lahden teknillisen ylipiston (LUT) ja Vaasan yliopiston tutkijat. Tässä suhteellisessa tarkastelussa vähiten lähtijöitä on puolestaan Helsingin yliopistosta, Itä-Suomen yliopistosta ja Taideyliopistosta.
Kaavio 5: Yli kuukauden kestävät kansainväliset tutkijavaihdot yliopistoittain vuosina 2020–2024. Lähde: Vipunen 2025.
Aivovuotoa ulkomaille?
2000-luvun muuttajia ei pääasiassa työnnä Suomesta työttömyys, vaan heitä vetävät erilaiset ulkomailla tarjoutuvat mahdollisuudet (esim. Koikkalainen 2013; Heikkilä & Alivuotila 2019). Muuttopäätöstä ei tyypillisesti tehdä pakosta tai perheen toimentulon turvaamiseksi, vaan kansainvälinen liikkuvuus on yksi mahdollinen keino pyrkiä kohti toivottua työuraa tai elämänlaatua.
Juho Lindman työskentelee tietojärjestelmätieteen professorina Göteborgin yliopistossa. Hän siirtyi Ruotsiin tenure-track -tehtävän perässä Hankenista kymmenisen vuotta sitten, edellisten yliopistoleikkausten aikaan. Hän suosittelee muitakin harkitsemaan hakeutumista ulkomaille, jos näköalattomuus Suomen akateemisella kentällä uhkaa. Lindman on ollut ahkera liikkumaan kansainvälisesti muutenkin, sillä hän on ollut tutkijavaihdossa esimerkiksi Harvardin ja Stanfordin yliopistoissa ja London School of Economicsissa. Ainakaan tällä hetkellä Suomeen palaaminen ei hänestä ole kovin houkutteleva vaihtoehto.
Määräaikainen tutkijavaihto ei näy maastamuuttotilastoissa, sillä väestörekisteritietoihin kirjautuvat vain sellaiset ulkomaille muutot, jotka on tarkoitettu luonteeltaan pysyviksi. Henkilö katsotaan muuttaneeksi Suomesta ulkomaille vasta, jos hän muuttaa toiseen maahan tarkoituksenaan asua siellä yli vuoden.Tutkijoita lähtee Suomesta kuitenkin myös töihin ulkomaalaisiin yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Osaa houkuttelee ulkomaille parempi palkkataso, kiinnostavat tutkimusryhmät, teknologiat, aineistot tai tutkimusinfrastruktuurit, joita Suomessa ei ole. Osaa taas motivoi lähtemään kotimaan yliopistokenttää leimaava pätkätyökulttuuri, ainainen apuraha- ja rahoitushakuruletti ja epävarmat uranäkymät. Tällä hetkellä Suomi menettää koulutettuja kansalaisiaan ulkomaille, sillä sekä maistereita että tohtoreita muuttaa enemmän ulkomaille kuin heitä palaa takaisin kotimaahan. Parinkymmenen viime vuoden aikana tohtorintutkinnon suorittaneita suomalaisia on muuttanut ulkomaille keskimäärin 225 vuosittain. Vähiten lähtijöitä oli vuonna 2008 (161) ja eniten vuonna 2016 (321). (Tilastokeskus 2025.)
Lähde: Tilastokeskus 2025.
Kaavio 6: Ulkomaille muuttaneet koulutetut Suomen kansalaiset 2005–2023.
Lähde: Tilastokeskus 2025.
Pääministeri Juha Sipilän hallitus (2015–2019) teki merkittäviä leikkauksia tiederahoitukseen ja korkeakoulutukseen. Tutkija-asteen työttömyys oli tuolloin korkeimmillaan, mitä se on historiassa ollut. Tämä lienee ollut ainakin osasyy sille, että niin moni tutkijakoulutuksen saanut päätti lähteä Suomesta (Acatiimi 1/2017, Akava 2018). Tieteentekijöiden liiton nuorille tutkijoille suunnatussa kyselyssä vuonna 2017 (n= 1 870) yhteiskunnallinen ilmapiiri ajoi monen vastaajan pohtimaan siirtymistä ulkomaille tai luopumista tutkijanurahaaveista kokonaan. Eräs kyselyyn vastaaja kommentoi näin: ”Ilmapiiri Suomen yliopistomaailmassa on viime vuoden aikana mennyt todella ahdistavaksi. En malta odottaa, että saisin tilaisuuden lähteä pysyvästi johonkin toiseen maahan, jossa tutkimuksen tekemistä vielä arvostetaan (esim. Norjaan, Belgiaan tai Irlantiin)”. (Kokkonen ym. 2017.)
Maistereita muuttaa pysyvästi ulkomaille selvästi tohtoreita enemmän, sillä heitä on ylipäätään enemmän. Lähtijöitä on keskimäärin 1 465 joka vuosi (2005–2023). Tilastot eivät kerro lähtijöiden muuttosyitä, mutta muuttajien määrän vuosittaiseen vaihteluun vaikuttavat ainakin koti- ja kohdemaan työmarkkinatilanne sekä kansainväliset kriisit. Esimerkiksi finanssikriisin jälkeisenä vuonna 2009 maisterintutkinnon suorittaneita lähtijöitä oli vain 1 135 kun taas huippuvuonna 2015 ulkomaille muutti 1 795 maisteria. Myös koronapandemia vähensi luonnollisesti sekä maistereiden että tohtoreiden muuttoja. Muuttajien määrissä on kiinnostava sukupuoliero: maisterin tutkinnon suorittaneissa naiset muuttavat ulkomaille miehiä useammin, kun taas tohtorintutkinnon suorittaneissa muuttajissa miehet ovat enemmistönä. (Tilastokeskus 2025.)
Korkeakoulutettujen lähtijöiden suosituin muuttosuunta on Eurooppa. Esimerkiksi vuonna 2023 eniten tohtoreita muutti Ruotsiin, Yhdysvaltoihin, Saksaan, Iso-Britanniaan, Tanskaan ja Alankomaihin. Muuttomaiden kirjo on kuitenkin laaja: tohtorintutkinnon suorittaneita Suomen kansalaisia muutti kaiken kaikkiaan neljäänkymmeneen maahan. Ruotsi on perinteisesti ollut yleisin suomalaisten maastamuuttomaa, mikä selittänee osaltaan sen asemaa myös koulutettujen muuttajien kohteena. Ruotsiin töihin lähteminen on lisäksi helppoa, sillä ainakin periaatteessa kaikilla koulutetuilla muuttajilla pitäisi olla opintojensa ansiosta virkamiestasoinen ruotsin kielen taito. Maantieteellinen läheisyys myös mahdollistaa esimerkiksi sen, että tutkijan perhe voi halutessaan jäädä Suomeen.
Kaavio 8: Vuonna 2023 ulkomaille muuttaneet tohtorintutkinnon suorittaneet Suomen kansalaiset muuttomaan mukaan (Top-20 maat). Lähde: Tilastokeskus 2025.
Maistereista jopa 78 prosenttia suuntaa johonkin Euroopan maahan. Heitä muutti eniten vuonna 2023 Ruotsiin, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Sveitsiin ja Tanskaan. Euroopan unionin tarjoama vapaa liikkuvuus tekee muutosta helppoa, sillä ulkomailla asumista voi kokeilla ilman raskasta viisumi- tai työlupabyrokratiaa. On viitteitä siitä, että korkeasti koulutettujen ulkomaanoleskelu on vähemmän koulutettuihin verrattuna selkeämmin väliaikaista ja työhön perustuvaa (Koikkalainen 2016; 2023). Ulkomailla on käyty esimerkiksi opiskelemassa, kartuttamassa kielitaitoa tai keräämässä työkokemusta.
Korkeasti koulutetun väestön maastamuutto voidaan ymmärtää aivovuotona, mutta merkittävä osa näistä muuttajista myös palaa takaisin Suomeen tuoden mukanaan uutta inhimillistä pääomaa kuten kielitaitoa, osaamista, verkostoja ja laajempaa ymmärrystä eri kulttuureista (Toivanen ym. 2025; Koikkalainen 2011; 2016; 2023). Myös moni suomalainen tutkija käy työskentelemässä ulkomailla muutaman vuoden ja palaa kotimaan työmarkkinoille tuoden mukanaan uutta osaamista. Koulutettujen suomalaisten ulkomaille muuttamista ei kannatakaan tarkastella huomioimatta paluumuuttoa, sillä muutto ei kaikille välttämättä ole pysyvä ratkaisu.
Sosiologi ja etnisten suhteiden tutkija Östen Wahlbeck työskenteli ensin osa-aikaisena professorina Norjassa ollessaan Helsingin yliopiston palkkalistoilla. Hän siirtyi kokoaikaiseksi professoriksi University of South-Eastern Norwayhin vuonna 2022. Wahlbeckin mukaan Norjan yliopistojen työkulttuuri on sikäli terveempi, että työajoista pidetään kiinni eikä kukaan odota, että teet palkatonta ylityötä. Jos työtehtäviin kuuluu tutkimusta, sille on varattu myös työaikaa. Tämä poikkeaa Wahlbeckin mukaan Suomesta, jossa yliopisto-opettajat tekevä omaa tutkimusta lomalla ja palkattomana ylityönä. Wahlbeck kertoo viihtyvänsä Norjassa, mutta jos Suomesta löytyy kiinnostava työtehtävä, hän voi harkita palaamista.
Muuttoliiketilastoja tutkimalla saa kuitenkin selville, että vuodesta 2005 lähtien Suomi on menettänyt ulkomaille enemmän Suomessa koulutettuja maistereita ja tohtoreita kuin, mitä Suomeen on heitä palannut. Ilmiö on huolestuttava, sillä ikääntyvän väestön maassa, jossa syntyvyysluvut ovat alhaiset, olisi kaikista osaajista pidettävä kiinni. Tilastot eivät toisaalta kerro niiden suomalaisten määrää, jotka palaavat ulkomailta siellä hankittu tutkinto mukanaan. Ulkomaisissa yliopistoissa suoritetut maisterin- ja tohtorintutkinnot päätyvät Tilastokeskuksen aineistoon vain, jos paluumuuttaja on maksanut tutkinnon rinnastamisesta Opetushallitukselle. Virallista tutkinnon rinnastamista vaaditaan vai harvojen alojen työnhaussa, joten tämä koulutettujen palaajien joukko jää tilastojen tavoittamattomiin.
Kaavio 9: Tohtorintutkinnon suorittaneiden Suomen kansalaisten maastamuutto ja paluumuutto 2005–2023. Lähde: Tilastokeskus.
Siirtolaisuusinstituutin vuonna 2020 toteuttamaan Muuttuva ulkosuomalaisuus -kyselyyn vastanneissa (n=3 195) oli paljon korkeasti koulutettuja vastaajia. Tohtorintutkinnon suorittaneita heistä oli seitsemän prosenttia. Mahdollisia paluumuuttohaaveita kysyttäessä korkeasti koulutetuista noin puolet ilmoitti harkinneensa paluumuuttoa Suomeen. (Hovi ym. 2021.) E2 Tutkimuksen toteuttamassa Kansainvälisten osaajien Suomi -tutkimushankkeessa saatiin puolestaan selville, että sekä ulkosuomalaisille että paluumuuttajille tärkeimpiä asuinmaan valintaan vaikuttavia tekijöitä ovat työmahdollisuudet, yleinen turvallisuus ja maan yleinen elintaso. Etenkin koulutetuille muuttajille työmahdollisuudet olivat tärkeä tekijä asuinmaata valittaessa. Ulkosuomalaisille suunnatun kyselyn (n=895) vastaajista 34 prosenttia piti jokseenkin tai erittäin todennäköisenä muuttoa Suomeen tulevaisuudessa. Yliopiston (38 %) tai ammattikorkeakoulun käyneet (32 %) pitivät paluuta useammin todennäköisenä kuin muun koulutuksen saaneet (24 %). (Pitkänen ym. 2022.)
Mariella Askanius on alkujaan teologi. Hän aloitti tohtoriopinnot Helsingin yliopistossa vuoden mittaisella säätiön apurahalla. Jatkorahoitusta oli kuitenkin saatava ja Stavangerissa oli avoinna väitöskirjan aiheen kannalta kiinnostava palkkapaikka tohtorikoulutettavalle. Kaksoistutkinto Suomen ja Norjan välillä ei ollut mahdollinen, joten tutkinto oli siirrettävä Norjaan. Siellä voi tehdä tohtorin tutkinnon joko kolmessa vuodessa ilman opetusvelvoitetta tai neljässä vuodessa opetustehtävien rinnalla. Nelivuotisen sopimuksen saanut Askanius joutui opiskelemaan norjan kielen, mutta tehtävästä saatu opetuskokemus pätevöitti hänet myöhemmässä vaiheessa hakemaan töitä yliopistolta. Osana tohtoriopintoja hän oli myös yhden lukukauden vaihdossa Toronton yliopiston filosofian laitoksella. Askanius palasi välillä Suomeen etsimään töitä, mutta koska kaikki työkontaktit olivat Norjasta, ei paikkaa löytynyt. Nykyään hän työskentelee lastentarhanopettajankoulutuslaitoksella oppiaineinaan uskonnot, etiikka ja elämänkatsomustieto. Vaikka Askaniuksen polku ulkomaille ei ollut millään tavalla etukäteen suunniteltu, hän ajattelee, että ulkomaan kokemus on yksi parhaista asioista, mitä ihmisenä ja tutkijana kasvamisen prosessissa voi kokea. Askanius arvioi, että kokemus on siis kokonaisuudessaan ollut erittäin hyvä ja elämää mullistava, ja hän viihtyy erittäin hyvin sekä nykyisessä työssään että Stavangerissa.
Mutta kannattaako ulkomailla työskentely ja paluu Suomeen? Tohtorien tilanteesta ei ole tehty erikseen tutkimusta, mutta esimerkiksi Toivanen ja kollegat (2025) ovat selvittäneet kansallisesti edustavan rekisteriaineiston pohjalta korkeasti koulutettujen paluumuuttajanaisten ja -miesten taustoja ja tilannetta Suomen työmarkkinoilla. Heidän tutkimuksessaan selvisi, että useimmin ulkomailla oltiin vain muutama vuosi, ja valtaosa palaajista muutti Suomeen jostakin Euroopan maasta. Tutkimuksen mukaan tilapäinen asuminen ulkomailla voi vaikuttaa myönteisesti korkeakoulutettujen paluumuuttajien työmarkkina-asemaan, mutta vaikutus on erilainen eri sukupuolilla ja toimialoilla. Myös toisissa edustavilla rekisteriaineistoilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että kansainvälinen liikkuvuus ei heikennä pysyvästi palaajien työmarkkina-asemaa, vaikka uudelleenkiinnittyminen kotimaan työmarkkinoille voi kestää. Muutaman vuoden jälkeen palaajilla on kotimaassa asuneita vähemmän työttömyysjaksoja ja heidän tulotasonsa on Suomeen jääneitä vertaisia parempi. (Koikkalainen ym. 2016; 2023.)
Lopuksi
Tutkijavaihto ja ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa työskentely ovat luonteva osa suomalaista tutkijanuraa. Kansainväliset tutkimusympäristöt tarjoavat paitsi mahdollisuuksia uuden osaamisen hankkimiseen ja yhteistyöverkostojen rakentamiseen myös tilaisuuden tarkastella omaa tutkimusalaa ja akateemista toimintakulttuuria uudesta näkökulmasta. Sekä kansalliset rahoittajat että EU-tason ohjelmat korostavat liikkuvuuden roolia tieteen laadun takaajana, mutta samalla ne muokkaavat sitä, minkälaista liikkuvuutta arvostetaan ja kenen on mahdollista sitä toteuttaa. Siten tutkijaliikkuvuus ei ole vain yksilöllinen uravalinta vaan myös tutkimuspolitiikan muovaama ilmiö, jonka merkitys yliopistoille ja tutkijoille rakentuu sekä akateemisten käytäntöjen että laajempien rakenteellisten tavoitteiden kautta.
Suurin paine kansainväliseen liikkuvuuteen kohdistuu nuoriin tutkijoihin, jotka ovat usein siinä iässä, että perheen perustaminen saattaa olla ajankohtaista. Tämä voi aiheuttaa ristiriitaa urahaaveiden kanssa, sillä perheellisten tutkijoiden liikkuvuudelle ei välttämättä ole tarjolla riittävää rahoitusta tai tukea. Usein liikkuvuuden riskit jäävätkin yksittäisten tutkijoiden harteille, vaikka he osaltaan toteuttavat laajempia suomalaisen tieteen kansainvälistämiseen ja kilpailukyvyn parantamiseen liittyviä tavoitteita. Sekä lähettävien että vastaanottavien yliopistojen pitäisikin huolehtia riittävästä neuvonnasta ja käytännön avusta, sillä vaihtoon liittyy usein paljon oleskelulupia, verotusta, vakuutuksia ja sosiaaliturvaa koskevaa byrokratiaa, jonka kanssa tutkija jää liian usein yksin.
Tutkijavaihtoa suunnittelevan tutkijan on myös hyvä selvittää itselleen, mitä hän vaihtoajalta toivoo. Jos pelkkä CV-merkintä riittää, voi verkostoitumiseen suhtautua rennommin, mutta jos toiveena on pidempiaikainen yhteistyö kohdelaitoksen tutkijoiden kanssa, on tärkeää osata markkinoida itseään ja ottaa aktiivisesti itse yhteyksiä kiinnostaviin tutkijoihin. Parhaimmillaan tutkijavaihto on ainutlaatuisen antoisa kokemus, mutta huonoimmillaan kaikki vaihdon vaatima järjestely ja vaivannäkö ovat hukkaan heitettyä aikaa, joka olisi kannattanut mieluummin käyttää tutkimiseen kotimaassa. Kansainvälistymiseen on nykyään tarjolla muitakin muotoja, jotka eivät välttämättä vaadi fyysistä liikkuvuutta Suomesta ulkomaille.
Emme nykyisen tutkimustiedon valossa täysin tiedä, miksi niin monet korkeasti koulutetut muuttavat pois Suomesta. Huomiota kannattaisi kiinnittää erityisesti ulkomaille muuttaviin tohtoreihin ja selvittää, onko suomalaisessa tiedemaailmassa tekijöitä, jotka työntävät heitä ulkomaille. Aivovuodon voi nimittäin kääntää aivokierroksi, joka hyödyttää kaikki osapuolia, mutta tämä vaatii muutoksia myös suomalaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ja ylipäätään tieteellisen tutkimuksen rahoitukseen, työkulttuuriin ja muihin tekijöihin, jotka tekevät akateemisesta urasta tutkimuksen parissa nykyisin monelle liian epävarman.
Lähdeluettelo
Acatiimi 2017: Työttömyys vähenee, mutta tohtoreiden työttömyys kasvaa. Acatiimi 1/2017.
https://arkisto.acatiimi.fi/1_2017/15.php
Ahonen, Paavo-Petri, Hjelt, Mari, Kaukonen, Erkki & Vuolanto, Pia (toim.) 2009: Internationalisation of Finnish scientific research. Publications of the Academy of Finland 7/09. Helsinki: Academy of Finland.
Akava 2018: Onko aivovuoto Suomelle jo ongelma? 5.3.2018. Helsinki: Akava.
https://akava.fi/akavalainen/onko-aivovuoto-suomelle-jo-ongelma/
European Commission 2021: Horizon Europe: The EU Framework Programme for Research and Innovation 2021–2027. https://research-and-innovation.ec.europa.eu/funding/funding-opportunities/funding-programmes-and-open-calls/horizon-europe_en
European Commission 2025: About MSCA. Marie Skłodowska-Curie Actions. https://marie-sklodowska-curie-actions.ec.europa.eu/about-msca
European Research Council 2025: ERC Work Programme 2025. https://erc.europa.eu/news-events/news/erc-work-programme-2025-adopted
Euroopan unionin neuvosto 2025: Eurooppalainen tutkimusalue.
https://www.consilium.europa.eu/fi/policies/european-research-area
Fulbright Suomi -säätiö 2025: History unlike any other. https://www.fulbright.fi/about-us/history-unlike-any-other
Hakala, Johanna 1998: Internationalisation of Science. Views of the Scientific Elite in Finland. Science Studies, 11:1, 52–74.
Heikkilä, Elli. & Alivuotila, Marko 2019: Finns’ contemporary emigration abroad, their profile and willingness to return migrate: a special view of their human resources. Teoksessa Leinonen, J. & Kostiainen, A. (toim.) Transnational Finnish mobilities: proceedings of FinnForum XI, 185–200. Tutkimuksia 3. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
Hovi, Tuomas, Tervonen, Miika & Latvala-White, Heidi 2021: Muuttuva ulkosuomalaisuus. Kyselytutkimus maastamuutosta ja ulkosuomalaisuudesta. Turku Siirtolaisuusinstituutti.
Kajaste, Matti & Vasikainen, Soili 2021: Kolme näkökulmaa yliopistojen tutkimustoiminnan kansainvälisyyteen. 28.9.2021. Tilastoneuvos blogi. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Opetushallitus https://tilastoneuvos.vipunen.fi/2021/09/28/kolme-nakokulmaa-yliopistojen-tutkimustoiminnan-kansainvalisyyteen/
Koikkalainen, Saara 2011: Highly skilled Finns in the European labour market: why do they move abroad? In Elli Heikkilä & Saara Koikkalainen (toim.) Finns abroad: new forms of mobility and migration. Migration Studies C No. 21. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 46–61.
Koikkalainen, Saara 2013: Making it abroad. Experiences of highly skilled Finns in the European Union labour markets. Acta Universitas Lapponiensis 267. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Koikkalainen, Saara 2022: Brexit ja perheet: mikä muuttui Iso-Britannian EU-eron jälkeen? Siirtolaisuus – Migration 2/2022. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
Koikkalainen, Saara, Linnakangas, Ritva & Suikkanen, Asko 2016: Does International Migration Pay Off? The Labor Market Situation of Finnish Return Migrants Based on Longitudinal Register Data. Nordic Journal of Working Life Studies 6 (4), 49–66. https://doi.org/10.19154/njwls.v6i4.5612
Koikkalainen, Saara, Linnakangas, Ritva & Suikkanen, Asko 2023: Takaisin Suomeen: Mitä kohorttiaineisto voi kertoa paluumuuttajien työmarkkina-asemista? Terra 135 (2), 79–90. https://doi.org/10.30677/terra.121603
Kokkonen, Tommi, Harjumaa, Tiina, Salonen, Anna Sofia ja työryhmä 2017: Hullun hommaa? Tieteentekijöiden liiton kysely nuorille tutkijoille. Helsinki: Tieteentekijöiden liitto. https://tieteentekijat.fi/assets/uploads/2020/07/nuoret_tutkijat_raportti_pe_valmis_sivut.pdf
Korkiasaari, Jouni & Tarkiainen, Kari 2000: Suomalaiset Ruotsissa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
Korpela, Mari 2024: Tutkijavaihdossa Brexitin jälkeisessä Isossa-Britanniassa. Tieteessä tapahtuu 1/2024. https://www.tieteessatapahtuu.fi/numerot/1-2024/tutkijavaihdossa-brexitin-jalkeisessa-isossa-britanniassa
Kulonpalo, Jussi 2007: Academic Finns Abroad– Challenges of International Mobility and the Research Career. Publications of the Academy of Finland 7/07. Helsinki: Academy of Finland.
Clerc, Louis 2023: Cultural Diplomacy in Cold War Finland. Identity, Geopolitics and the Welfare State. Palgrave Macmillan Series in Global Public Diplomacy. Palgrave Macmillan.
Clerc, Louis & Mikkonen, Simo 2022: Kansainvälistymisen haaste Opetusministeriö opiskelijavaihdon järjestäjänä sodanjälkeisen kauden Suomessa. Historiallinen aikakauskirja 120:2. https://doi.org/10.54331/haik.131364
Lemola, Tarmo 2002: Convergence of national science and technology policies: the case of Finland. Research Policy 31,1481–1490. https://doi.org/10.1016/S0048-7333(02)00077-X
Migri 2025: Tutkijan oleskelulupahakemus Helsinki: Maahanmuuttovirasto. https://migri.fi/tutkija
Nikunen, Minna, & Lempiäinen, Kirsti 2020: Gendered strategies of mobility and academic career. Gender and Education, 32(4), 554–571. https://doi.org/10.1080/09540253.2018.1533917
OKM 2008: Neliportainen tutkijanura. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/items/65282c37-ea0e-4051-8e87-5be1e90c9c05
OKM 2017: Suomalaisen korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisyyden edistämisen linjaukset 2017–2025 Toimeenpano-ohjelma. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osasto, Opetus- ja kulttuuriministeriö. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. https://okm.fi/documents/1410845/6409153/Suomalaisen+korkeakoulutuksen+ja+tutkimuksen+kansainv%C3%A4lisyyden+edist%C3%A4misen+linjaukset+2017%E2%80%932025+%E2%80%93+Toimeenpano-ohjelma/6f13d48c-2f2e-ae59-96ba-107f4d889052/Suomalaisen+korkeakoulutuksen+ja+tutkimuksen+kansainv%C3%A4lisyyden+edist%C3%A4misen+linjaukset+2017%E2%80%932025+%E2%80%93+Toimeenpano-ohjelma.pdf
Pitkänen, Ville & Välimäki, Matti & Niemi, Mari K. & Veijola, Roosa 2022: Osaajia ulkomailta. Ulkosuomalaisten ja paluumuuttajien käsitykset suomalaisesta yhteiskunnasta, työmarkkinoista ja paluumuutosta. Kansainvälisten osaajien Suomi -tutkimushanke. Helsinki: E2 Tutkimus. www.kvosaajiensuomi.com/julkaisut
Puhakka, Antero 2023: Peräkkäin, rinnan ja päällekkäin. Tieteentekijöiden liiton jäsenkysely 2022. Helsinki: Tieteentekijöiden liitto.
Suomen Akatemia 2024: Liikkuvuusyhteistyö Japanin, Saksan tai Manner-Kiinan kanssa -haku 2024. https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/hae-rahoitusta/haut/haut/liikkuvuusyhteistyo-japanin-saksan-tai-manner-kiinan-kanssa–haku-2024/
Suomen Akatemia 2025a: Liikkuvuuden tavoite. https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/hae-rahoitusta/nain-haet-rahoitusta/ohjehakemisto/liikkuvuus/
Suomen Akatemia 2025b: Liikkuvuustuki tutkimushankkeissa. https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/hae-rahoitusta/nain-haet-rahoitusta/ohjehakemisto/liikkuvuuskorvaus-tutkimushankkeissa/
Säätiöiden post doc -pooli 2025: Säätiöiden post doc -poolin toimintaperiaate. Helsinki: Säätiöiden post doc pooli. https://postdocpooli.fi/saatioiden-post-doc-poolin-toimintaperiaate/
Sitra 2025: Historia. Sitran matka Suomen Pankin alaisesta rahastosta eduskunnan alaiseksi tulevaisuustaloksi. Helsinki: Sitra. https://www.sitra.fi/mika-sitra/historia/.
Tieteentekijöiden liitto 2019: Tieteentekijöiden liiton korkeakoulu- ja tiedepoliittinen ohjelma (2019–2023). Helsinki: Tieteentekijöiden liitto. https://tieteentekijat.fi/assets/uploads/2020/05/Tieteentekijoidenliitto_Korkeakoulu-_ja_tiedepoliittinen_ohjelma2019-2023_webversio.pdf
Tilastokeskus 2025: StatFin-tietokannat. Helsinki: Tilastokeskus. https://pxdata.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/
Vipunen 2025: Opetushallinnon tilastopalvelu. Helsinki: Opetus-ja kulttuuriministeriö & Opetushallitus. https://vipunen.fi/fi-fi/
Välimaa, Jussi 2019: A History of Finnish Higher Education from the Middle Ages to the 21st Century. Higher Education Dynamics, Vol. 52. Dordrecht: Springer.
Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit 2025: Suomen Rooman-instituutti. https://instituutit.fi/instituutit/institutum-romanum-finlandiae/
Toivanen, Minna, Airaksinen, Jaakko, Varje, Pekka, Koskinen, Aki & Väänänen, Ari 2025: Korkeakoulutetut Suomessa syntyneet paluumuuttajat ja heidän sijoittumisensa työmarkkinoille. Yhteiskuntapolitiikka 90 (2025):1. https://www.julkari.fi/handle/10024/150891
[1] https://www.polis.cam.ac.uk/Staff_and_Students/visitors