Työterveyslaitoksen monitieteinen ryhmä pohtii tässä artikkelissa työelämän muutoksia ja niiden vaikutusta työhyvinvointiin. Artikkeli on osa Työhyvinvoinnista työllisyyttä -hanketta.
Työn tekemisen paikka on entistä vahvempi työelämän jakolinja. Työkyvyn, työhyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä korostuu tarve räätälöidä ratkaisuja erikseen etätyöhön, lähityöhön tai näiden yhdistelmään. Samalla on otettava huomioon muutkin työn ja ammatin kuormitus- ja voimavaratekijät.
Työelämän polarisaatio näyttää voimistuvan muutosten vaikutuksesta, esimerkiksi koronan vaikutuksesta. Työhyvinvointi ja siihen vaikuttavat tekijät ovat yhä voimakkaammin tilannesidonnaisia. Työn tuottavuuden parantaminen, työkyvyttömyyden ehkäiseminen ja työhön osallistumisen lisääminen vaativat näissä oloissa uusien kuormitus- ja voimavaratekijöiden tunnistamista ja räätälöityjen ratkaisujen kehittämistä.
Arviot työkyvyttömyyden kustannuksista ovat päätähuimaavia. On arvovalinta, panostetaanko enemmän resursseja työkyvyttömyyden hoitamiseen vai työkykyä tukevien ratkaisujen kehittämiseen ja työn tuottavuuden lisäämiseen.
Yksinomaan kunta-alalla henkilöstön sairauspoissaoloista ja työtapaturmista sekä työterveyshuollosta ja lopulta työkyvyttömyyseläkkeistä aiheutuu vuosittain välittömiä kustannuksia 1,2 miljardia euroa. Yksityisellä sektorilla tekemättömän työn kustannusten on arvioitu olevan 3,6 miljardia euroa vuosittain, ja kustannukset ovat korkeampia työntekijävaltaisissa organisaatioissa kuin toimihenkilöillä. Kun huomioidaan työkyvyttömyydestä aiheutuvat muut kulut, kokonaiskustannukset ovat vielä huomattavasti suuremmat. Pelkästään kunta-alalla ne nousevat 2 miljardiin euroon vuodessa.
Työkyvyttömyyden riski kasvaa henkilöstön ikääntymisen takia. Noin kolmasosan kunta-alan ja valtion henkilöstöstä eli yhteensä 215 000 työntekijän on ennustettu jäävän eläkkeelle vuoteen 2030 mennessä. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen on voimakkaasti painottunut yli 55-vuotiaiden ikäryhmään, minkä lisäksi työkyvyttömyydessä on suuria eroja ammattiryhmien välillä.
Työvoimapula on tunnistettu merkittäväksi tulevaisuuden riskiksi julkisen alan ammateista, erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Huomionarvoista on, että työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus on noussut selvästi viiden vuoden aikana hoitotyötä tekevissä ammateissa: osastonhoitajilla, yleis- ja erikoislääkäreillä, sairaankuljetuksen ensihoitajilla ja psykologeilla.
Nuorten, alle 30-vuotiaiden työntekijöiden pahoinvointi, sairauspoissaolot ja jopa eläköityminen ovat olleet kasvussa. On entistäkin tärkeämpää löytää keinoja tukea mielenterveyttä varhain.
Artikkelin kirjoittajat Laura Pekkarinen ja Kati Korhonen-Yrjänheikki
Kirjoittajat ovat Kevan asiantuntijoita. VTT Laura Pekkarinen toimii tutkimuspäällikkönä ja TkT Kati Korhonen-Yrjänheikki työnantaja-asiakkuus ja työkykyjohtajana.
Artikkelissa arvioidaan työkyvyttömyyseläkeriskin tulevan kehityksen vaikutusta eläkejärjestelmään ja julkiseen talouteen vuoteen 2050 asti käyttäen kolmea vaihtoehtoista skenaariota työkyvyttömyyden kehityksestä. Artikkeli on osa Työhyvinvoinnista työllisyyttä -hanketta.
Työkyvyttömyyseläkkeillä on iso merkitys yhteiskunnallisesti ja työeläkejärjestelmän kannalta. Vuonna 2020 työkyvyttömyyseläkkeiden menot olivat työeläkejärjestelmässä noin 1,7 miljardia euroa. Työurien ennenaikainen katkeaminen lyhentää työuria ja laskee suomalaisen keskimääräistä eläkeikää.
Taloudelliset vaikutukset näkyvät työllisten, verotulojen ja bruttokansantuotteen määrissä sekä työeläkemaksussa. Sekä inhimillisestä näkökulmasta että yhteiskunnan kannalta voidaan saavuttaa merkittäviä säästöjä, jos työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä pystytään ehkäisemään tehokkaammin. Eläkkeiden rahoituksen kannalta työkyvyttömyyden väheneminen on jopa merkittävämpi kuin muut työuria pidentävät keinot
Kirjoittajat: Jaakko Kiander, Susan Kuivalainen, Mikko Laaksonen, Kaarlo Reipas
Kirjoittajat ovat eläkejärjestelmän asiantuntijoita Eläketurvakeskuksessa. Artikkelin kirjoitusajankohtana Jaakko Kiander toimi johtajana, Susan Kuivalainen tutkimusosaston osastopäällikkönä, Mikko Laaksonen erikoistutkijana ja Kaarlo Reipas matemaatikkona Eläketurvakeskuksessa.
Suomen valtio ja kunnat ovat runsaan vuosikymmenen ajan jatkuvasti ottaneet velkaa julkisten menojen rahoittamiseen. Julkisuudessa on kiistelty siitä, kuinka suurta huolta julkinen velkaantuminen aiheuttaa erityisesti, kun korot ovat olleet poikkeuksellisen alhaisia. Kasvaneesta velasta huolimatta korkomenot ovat pienentyneet.
Viime vuosien velkaantuminen on kuitenkin monesta syystä kestämätöntä. Sen varaan ei voida laskea, että korot pysyisivät ikuisesti matalina, erityisesti, jos julkinen velka jatkaa kasvuaan. Mitä suurempi velka on, sitä suuremman taakan mahdollinen korkojen nousu aiheuttaa.
Kasvavalla julkisella velalla on kustannus silloinkin, kun yleinen korkotaso pysyy alhaisena, koska se rajoittaa velanottomahdollisuuksia tulevina vuosina. Velanottovaraa olisi syytä säilyttää tulevia mahdollisia talous- tai muita kriisejä ajatellen. Julkista taloutta on syytä tervehdyttää nyt, kun talous on noususuhdanteessa, jotta vältyttäisiin kipeistä toimista taantumassa, jolloin seuraukset syventäisivät ahdinkoa.
Keskuspankkien kasvava merkitys julkisen sektorin rahoittamisessa ei myöskään poista velkaantumisen riskejä. Myös keskuspankin kautta otettua velkaa täytyy hoitaa.
Ei myöskään enää voi laskea sen varaan, että talouden kasvu hoitaa ongelmat. Tulevien sukupolvien velanhoitokykyä rajoittavat muun muassa työikäisen väestön supistuminen, ikääntyvän väestön aiheuttama huoltotaakka ja ilmastonmuutoksen haasteet.
Artikkelin aineistona on uraseurantakysely, joka lähetettiin vuonna 2018 niille henkilöille, jotka viisi vuotta aiemmin eli vuonna 2013 olivat suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon suomalaisessa yliopistossa.
Vuonna 2013 yliopistosta ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista ja uraseurantakyselyyn vastanneista henkilöistä 26 prosenttia oli suorittanut joitain tutkintomuotoisia opintoja viiden vuoden sisällä valmistumisesta. Suosituimpia olivat tieteelliset tai taiteelliset jatko-opinnot, joita oli suorittanut 13 prosenttia vastaajista. Vastaajista kahdeksan prosenttia oli suorittanut uuteen korkeakoulututkintoon tähtääviä opintoja ja yhtä suuri osuus oli suorittanut valmistumisen jälkeen muun määrittelemättömän tutkinnon.
Tieteellisiä tai taiteellisia jatko-opintoja suorittaneet eivät merkittävästi poikkea tutkintotyytyväisyyden tai koettujen työttömyysjaksojen osalta niistä vastaajista, jotka eivät ole suorittaneet valmistumisen jälkeen mitään tutkintomuotoisia opintoja. Jatko-opintoja suorittaneet kokevat myös muita useammin työnsä vastaavan vaativuudeltaan hyvin heidän yliopistollista koulutustaan. Vastaavasti jatko-opintoja suorittaneet kokevat hieman muita useammin saaneensa yliopistolta hyvät taidot ja työelämävalmiudet.
Valmistumisen jälkeen uuteen korkeakoulututkintoon tähtääviä opintoja tai muun määrittelemättömän tutkinnon suorittaneet ovat muita useammin tyytymättömiä alkuperäiseen yliopistotutkintoonsa. Näissä ryhmissä myös työttömyysjaksot sekä kokemus nykyisen työn vaativuuden epäyhteensopivuudesta alkuperäisen tutkinnon kanssa on yleisempää. Lisäksi näissä ryhmissä koetaan useammin yliopiston antaneen riittämättömät työelämävalmiudet.
Artikkeli tarkastelee perustutkimuksen määritelmää ja sisältöä sekä miten perustutkimus on tiedepolitiikassa ymmärretty innovaatioprosessin osana. Tiedepolitiikka on useiden vuosikymmenien ajan uudistanut käsitystä perustutkimuksesta sekä käsitystä suoraviivaisesti etenevästä, lineaarisesta innovaatioprosessista. Tiedepolitiikassa käytettyä perustutkimuksen käsitettä ei voida pitää perustutkimuksen ideaalin synonyyminä tai tutkimuksen käytännön tason kuvaajana, mutta käsite on vaikuttanut pitkään länsimaiseen käsitykseen tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Artikkelissa pohditaan, miksi perustutkimukseen panostaminen on välttämätöntä uusien innovaatioiden syntymiselle. Artikkeli laajentaa ja syventää keskustelua perustutkimuksen merkityksestä uusien innovaatioiden synnylle ja käytännön sovelluksille.
Artikkelin kirjoittajat
Erika Lilja on Eriarvoisuuden, interventioiden ja uuden hyvinvointiyhteiskunnan (INVEST) lippulaivan projektipäällikkö ja kehittää uudenlaista tutkimuskokonaisuutta ja osaamiskeskittymää, jonka tavoitteena on luoda tulevaisuuden osaamista ja kestäviä ratkaisuja yhteiskunnan haasteisiin sekä edistää taloudellista kasvua kehittämällä muun muassa uusia sosiaalisia innovaatiota. Lilja tekee akateemista tutkimusta tiedepolitiikasta, tieteen ja tutkimuksen avoimuudesta sekä strategisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.
Jussi Kivistö toimii Tampereen yliopistossa hallintotieteen, erityisesti korkeakouluhallinnon professorina ja Higher Education Group -tutkimusryhmän esimiehenä. Kivistön tutkimusintressit liittyvät korkeakoulujen rahoitukseen, korkeakoulujen hallintoon ja johtamiseen sekä korkeakoulu- ja tiedepolitiikan ajankohtaisiin kysymyksiin.
Artikkeli nostaa esiin tutkimustulosten kaupallisen hyödyntämisen edellytykset, tutkimuksen ja opetuksen väliset suhteet, eri alojen erityispiirteitä sekä yleisiä kehittämisnäkökulmia ja -kohteita.
Toimenpide-ehdotuksena on muun muassa, että yritysyhteistyötä tukevaa rahoitusta tulisi kasvattaa sekä tehostaa tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä. Tämä vaatisi korkeakoulukeksintölainsäädännön muutosta. Tulevissa ammattikorkeakoulujen rahoitusmalleissa voitaisiin ottaa tutkimustulosten kaupallinen hyödyntäminen huomioon vaikkapa tuomalla immateriaalioikeuksien lisensioinnista ja myymisestä saatavat tulot yhdeksi tulosrahoitusta kerryttävistä indikaattoreista. Olisi hyvä arvioida, voitaisiinko TKI-hankerahoituksella ohjata painottamaan sellaista toimintaa, jonka tuloksena syntyy myös vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja tai keksintöjä. Suomeen tulisi saada tutkijoita ja TKI-asiantuntijoita Suomen ulkopuolelta. TKI-rahoittajat voisivat tukea tätä muun muassa hankerahoituksen arviointikriteerien kautta.
Artikkelin on kirjoittanut Mari Vuolteenaho. Tekniikan tohtori Mari Vuolteenaho toimii Laurea-ammattikorkeakoulussa vararehtorina ja vastaa korkeakoulun tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnasta sekä liiketoiminnasta. Aiemmissa tehtävissään hän on työskennellyt teollisuudessa tuotekehityksessä ja johtanut tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan palveluita Aalto-yliopistossa.
Rikos- ja prosessioikeuden professori emeritus Pekka Viljanen kirjoitti Akava Worksin tilauksesta maalittamisen kriminalisointia käsittelevän artikkelin, jossa esitettiin maalittamisen juridinen määritelmä. Akava Worksin kyselyssä maalittaminen pyrittiin määrittelemään niin, että se kattaisi Viljasen artikkelissa tarkoittaman toiminnan, mutta olisi vastaajien kannalta riittävän helposti ymmärrettävä. Kyselyssä maalittaminen määriteltiin seuraavalla tavalla:
”Maalittamisella tarkoitetaan toimintaa, jossa henkilöä häiritään järjestelmällisesti tai yllytetään muita osallistumaan kyseisen henkilön järjestelmälliseen häirintään. Häirintä voi olla suoraa tai epäsuoraa. Maalittamisella pyritään vaientamaan ihmisiä tai epäasiallisesti vaikuttamaan heidän toimintaansa esimerkiksi uhkailemalla, painostamalla tai levittämällä maalittamisen kohdetta koskevaa yksityisluontoista tai virheellistä tietoa.”
Valtaosa kyselyyn vastanneista kannattaa maalittamisen kriminalisointia
Suhtautumista maalittamisen kriminalisointiin selvitettiin kyselyssä väittämällä: ”Maalittamiseen osallistuminen pitäisi säätää rikoslaissa rangaistavaksi teoksi”. Edeltävien viiden vuoden aikana työssään edellä määritellyn kaltaista maalittamista kokeneista vastaajista 74 prosenttia suhtautui myönteisesti maalittamisen kriminalisointiin. Vastaajista, jotka eivät ole työssään joutuneet maalittamisen kohteeksi, maalittamisen kriminalisointiin suhtautui myönteisesti 70 prosenttia.
Kaavio ”Maalittamiseen osallistuminen pitäisi säätää rikoslaissa rangaistavaksi teoksi”, maalittamista kokeneiden ja muiden vastaajien vastausjakaumat.
Maalittamista kohteeksi joutuneissa oli suhteellisesti muita vastaajia enemmän niitä, jotka olivat täysin samaa mieltä maalittamisen kriminalisointia koskevan väittämän kanssa ja suhteellisesti vähemmän niitä, jotka olivat väittämän kanssa osittain samaa mieltä.
Noin kymmenen prosenttia kaikista vastaajista suhtautui ainakin osittain kielteisesti maalittamisen kriminalisointiin ja noin viidennes ei ottanut selvää kantaa maalittamisen kriminalisointia koskevaan väittämään.
Henkilöä koskevan väärän tiedon levittäminen on yleisintä
Kyselyn mukaan yleisin maalittamisen muoto on henkilöä koskevan väärän tiedon levittäminen. Vastaajista, jotka ilmoittivat joutuneensa työssään maalittamisen kohteeksi 62 prosenttia vastasi, että heistä oli levitetty väärää tietoa. 41 prosenttia oli kokenut epäasiallista vaikuttamista työyhteisön ulkopuolelta. 36 prosenttia vastasi, että oli joutunut työyhteisön ulkopuolisen painostuksen kohteeksi. 29 prosentin vastasi, että muita oli yllytetty uhkaamaan, painostamaan heitä tai levittämään heistä virheellistä tietoa. Epäsuoran maalittamisen kohteeksi vastasi joutuneensa 12 prosenttia maalittamisen kohteeksi joutuneista.
Taulukko: Maalittamisen ilmeneminen maalittamisen kohteeksi joutuneilla.
Kyselyn toteutus
Kyselyaineisto kerättiin 15.–29.3.2021. Kyselyyn vastasi yhteensä 7 333 henkilöä, jotka olivat seuraavien akavalaisten liittojen jäseniä:
Aineisto painotettiin niin, että aineisto vastasi sukupuoli-, ikä- ja jäsenliittorakenteeltaan perusjoukkoa (työvoimaan kuuluva jäsenistö kyselyyn osallistuneissa liitoissa).
Artikkelissa esitetään, että i) julkisia TKI-investointeja erityisesti korkeakoulusektoriin lisätään ja samalla uudistetaan yliopistojen kannustinjärjestelmää, ii) riittävän suuri, kattava ja pitkäjänteinen TKI-investointien verokannustin otetaan käyttöön ja samalla uudistetaan TKI-investointien tukipolitiikka, iii) kansallista aineettomien oikeuksien politiikkaa uudistetaan ja v) kansanvälisten osaajien maahanmuuttoa edistetään.
Artikkelin on kirjoittanut VTT Tuomas Takalo, joka on vanhempi tutkimusneuvonantaja Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosastolla ja Helsinki Graduate School of Economicsin toimialan taloustieteen tutkimusryhmän jäsen.
Akavan jäsenkentässä häirintä ja maalittaminen kohdistuu erityisesti julkisella sektorilla työskenteleviin akavalaisiin, kuten poliiseihin ja oikeuslaitoksessa toimiviin mutta myös sosiaali- ja terveyden hoitoalan henkilöstöön sekä tutkijoihin ja toimittajiin. Poliittisen päätöksenteon ja demokratian toteutuminen voi olla vaarassa, jos ehdokkuutta harkitsevat joutuvat jättämään ehdokkuusaikeet maalittamisen pelossa ja/tai oman ja läheistensä turvallisuutensa takia.
Artikkelissa tarkastellaan ja vertaillaan kriminalisointiehdotuksia sekä säännösehdotusten taustalla olevia periaatteita.
Artikkelin on kirjoittanut rikos- ja prosessioikeuden professori emeritus Pekka Viljanen.
