Kuvitellaan esimerkiksi, että taloudessa on aluksi kaksi työntekijää – sinä ja minä. Minun palkkani on neljä rahaa ja sinun palkkasi kuusi rahaa. Keskipalkka on viisi. Nyt sinä pääsit eläkkeelle (tai sinut irtisanottiin). Joka tapauksessa jäät ilman palkkaa. Minä sen sijaan sain ylennyksen ja uusi palkkani on kuusi rahaa. Tilalleni palkattiin Pekka, jonka palkka on neljä rahaa. Miten kävi? Talouden keskipalkka on edelleen viisi, mutta minulle ainoana sekä ennen että nyt työssä olevana työntekijänä tuli kahden rahan, siis 33 prosentin, palkankorotuksen.
Kertomani esimerkki on työmarkkinatilastoihin perehtyneelle tuttua, mutta luultavasti herättää hämmennystä laajemmassa yleisössä. Tuon sen esiin, koska se havainnollistaa hyvin, että Suomen virallista palkkojen nousuvauhdin mittaria eli ansiotasoindeksiä (ATI), on helppo tulkita väärin. Ansiotasoindeksi kertoo tietyllä tavalla painotetun keskipalkan muutoksesta. Siihen vaikuttavat ensinnäkin työmarkkinoille tulevien ja työmarkkinoilta poistuvien työntekijöiden palkat, toiseksi palkankorotukset, jotka liittyvät työntekijöiden liikkuvuuteen työnantajien ja työtehtävien välillä ja kolmanneksi palkankorotukset, joita saivat ”jatkajat”, eli työntekijät, jotka ovat pysyneet samassa työssä saman työnantajan palveluksessa.
Rakenteensa vuoksi ansiotasoindeksin muutos saattaa johtaa vääränlaisiin päätelmiin suomalaisesta palkanmuodostuksesta. Virheellisesti voidaan tulkita esimerkiksi, miten herkästi palkat reagoivat työvoimakysynnän muutoksiin. On tutkimustuloksia, joiden mukaan noususuhdanteessa matalapalkkaiset työt yleistyvät, mikä ”jarruttaa” ansiotasoindeksin nousua. Laskusuhdanteessa nämä työt vähenevät, mikä taas estää ATI:n laskua. Ansiotasoindeksi siis kasvaa ”liian tasaisesti”, mikä yleensä tulkitaan palkanmuodostuksen jäykkyytenä, vaikka tosiasiassa tulos selittyy työvoimarakenteen suhdannevaihtelulla.
Kysymys palkanmuodostuksen joustavuudesta liittyy kiinteästi palkkaliukumaan. Palkkaliukuma on se osa palkankorotuksista, josta ei ole sovittu kollektiivisesti työehtosopimuksella. Suomessa palkkaliukuma on keskimäärin aina positiivinen, koska palkan alentaminen edellyttää erityisiä olosuhteita, sen sijaan palkankorotuksille ei ole koskaan esteitä. Palkkaliukumien suuruus on useimmiten arvioitu ansiotasoindeksin ja sopimuspalkkaindeksin erotukseksi. Sopimuspalkkaindeksi on ansiotasoindeksin rinnalla toinen keskeinen palkkaindeksi, joka mittaa kuinka suuria työehtosopimusten mukaiset palkankorotukset ovat keskimäärin. Yllä kuvattu liukuman mittari voi olla harhaanjohtava, sillä siihen vaikuttavat sekä työllisyyden rakenteen suhdannevaihtelut että lukuisat muut rakenteelliset muutokset, muun muassa toimintojen ulkoistukset, joiden seurauksena henkilöstö vaihtaa sopimusalan ja jopa työnantajasektorin.
Miten liukumia pitää mitata ja mitä tutkimus kertoo niistä?
Työmarkkinakentässä on tapana ilmoittaa sekä sopimusalan keskipalkan että niin sanottujen ”identtisten” henkilöiden palkkojen vuosimuutosten keskiarvo. ”Identtisten” henkilöiden määrittely vaihtelee sopimusaloittain, mutta vähimmäisvaatimus on, että tarkastellaan henkilöitä, jotka ovat olleet samalla sopimusalalla töissä molempina tarkastelujakson ajankohtina. Usein halutaan edelleen rajoittaa tarkastelu koskemaan samassa tehtävässä ja saman työnantajan palveluksessa pysyneet niin kutsutut jatkajat.
Jatkajien havaitun palkkakehityksen ja sopimuskorotusten ero mittaa lähestulkoon oikein palkkaliukuman.
Tämän mittarin ainoa ongelma on, että siihen sisältyy automaattisia tai puoliautomaattisia ”ikälisiä”, jotka usein liittyvät työehtosopimuksiin eivätkä siksi ole aitoa liukumaa.
Fornaro ja Maliranta tutkivat tuoreessa artikkelissaan jatkajien palkkakehityksen perusteella arvioitujen liukumien suhdanne- ja ammattiryhmien välistä vaihtelua Suomen yrityssektorilla. Liukumat, oikein mitattuna, ovatkin palkanmuodostuksessa joustava elementti: ne kasvavat noususuhdanteissa ja laskevat taantumassa.
Osoittautuu myös (ks. taulukko), että liukumat ovat erittäin tärkeä osaa palkkakehitystä jatkajille. Pitkää koulutusta vaativissa ammattiryhmissä (johtajat, eritysasiantuntijat ja asiantuntijat) liukumien osuus keskimääräisestä vuotuisesta palkan kasvusta on 40–45 %, eli ne ovat lähes yhtä tärkeitä kuin kollektiiviset sopimuskorotukset. Nimenomaan liukumien ansiosta näissä ryhmissä jatkajien palkat ovat kehittyneet jonkin verran nopeammin kuin keskimäärin.
Työmarkkinaneuvotteluissa keskustellaan usein siitä liukumiin liittyvästä näkökulmasta, että liukumat jakautuvat epätasaisesti. Koska yleinen palkkahajonta toimihenkilöillä on korkeampi kuin työntekijöillä, taulukossa esitetyt tulokset liukumien hajonnan suhteen ovat yllättäviä: lukuun ottamatta palvelu- ja myyntityöntekijöitä, liukumien hajonta on selvästi korkeampi työntekijöiden kuin toimihenkilöiden ryhmissä. Tulos viittaa siihen, että toimihenkilöiden työntekijöitä suuremmat palkkaerot liittyvät työmarkkinaliikkuvuuteen.
Fornaron ja Malirannan tutkimus rajoittuu yksityisen sektorin tarkasteluun. Saman menetelmän soveltaminen mittaamaan julkisen sektorin liukumia on suoraviivaista ja sopivaa tilastoaineistoa on käytettävissä. Tällaiselle tutkimukselle on suurta tilausta. Kunta-alan hitaampi palkkakehitys ja tarve kompensoida sitä johti viime neuvottelukierroksella palkkaohjelmaan, joka kohtasi myös kritiikkiä. Sen taustalla on nähdäkseni muun muassa epätarkka kuva liukumien ja rakennemuutosten merkityksestä sektoreiden välisen palkkakehityksen erojen selittäjinä.
Eugen Koev
Kirjoittaja on Akavan työmarkkinaekonomisti
Lisätietoja:
