Johanna Vuorelma: Ilmastonmuutos ja osaamistarpeet
Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 1
Skottilais-yhdysvaltalainen insinööri ja keksijä Alexander Winton suunnitteli uusia kulkuvälineitä 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Hevosta pidettiin tuolloin välttämättömänä liikkumisen kannalta eikä moottorilla kulkevia liikkumisen muotoja osattu kuvitella kuin villeimmissä suunnitelmissa. Winton on kertonut, miten keksijöiden ideoille hevosen korvaamisesta moottoriajoneuvoilla naurettiin avoimesti.
Moni ei tuolloin vielä ymmärtänyt, että elettiin suuren murroksen aikaa. Murroksen keskellä elävä ei välttämättä huomaa meneillään olevaa muutosta, vaan ajattelee vakiintuneiden käytäntöjen ja ajattelutapojen olevan itsestään selviä ja pysyvän muuttumattomina. Elämme tälläkin hetkellä keskellä suurta murrosta. Käynnissä olevien prosessien ymmärtämiseksi on hyödyllistä tarkastella historian aiempia murroskohtia ja pyrkiä oppimaan niistä.
Teollisten vallankumousten sarja
Historiallisia murroskohtia voi hahmottaa sarjana teollisia vallankumouksia, joista ensimmäinen alkoi Isosta-Britanniasta 1700-luvulla ja jolla oli merkittäviä teknologisia, taloudellisia, sosioekonomisia ja kulttuurisia vaikutuksia ympäri maailmaa. Maatalousvaltaiset yhteiskunnat siirtyivät kohti teollista tuotantoa, mikä tarkoitti kokonaan uusien osaamistarpeiden, toimintatapojen ja työelämän käytäntöjen oppimista. Kehityksen perässä pysyminen vaati yhteiskunnilta ja yksilöiltä laaja-alaista oppimista ja sopeutumista tilanteessa, jossa koululaitos oli tarjolla vain harvoille ja valituille.
Toinen teollinen vallankumous, joka alkoi 1800-luvun loppupuolella, synnytti massatuotannon, jossa oli ensimmäistä kertaa mahdollista hyödyntää myös sähköenergiaa tuotannon tehostamisessa. Tiede kehittyi valtavin harppauksin, ja koulutuksen merkitys oppimisessa alkoi korostua. Toista teollista vallankumousta voi kutsua myös fossiilivallankumoukseksi, koska sen aikana fossiilisten polttoaineiden hyödyntäminen kiihtyi ja alkoi hiljalleen aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, joka tiedetään nyt kohtalokkaaksi.
Kolmatta teollista vallankumousta kutsutaan digitaaliseksi vallankumoukseksi, koska sen vauhdittajana toimivat digitaalisen teknologian innovaatiot ja internetin keksiminen 1900-luvun loppupuolella.
Viestintäteknologia mullistui ja tiedonvälitys muutti muotoaan perusteitaan myöten. Kolmatta teollista vallankumousta määritti myös kiihtyvä globalisaatio, jossa tuotantoa siirrettiin etäälle kuluttajista, liikkuminen nopeutui valtavasti, talousjärjestelmiä avattiin markkinoille ja hiilidioksidipäästöt moninkertaistuivat.
Tarinaa teollisten vallankumousten sarjasta kerrotaan usein optimistisena tarinana teknologisen innovoinnin ja ihmisen kekseliäisyyden voimasta, mutta sen rinnalla kulkee synkempi tarina kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta ja ympäristön köyhtyvästä monimuotoisuudesta.
Nyt meneillään on neljäs teollinen vallankumous, jota määrittää tekoälyn laaja-alainen hyödyntäminen ja automatisaation tuottamat mahdollisuudet eri sektoreilla. Neljäs teollinen vallankumous on erityinen murrosaika, koska sitä hallitsee myös syvempi ymmärrys ilmastokriisistä, kasvun rajoista ja maapallon ekosysteemin heikkenevästä tilasta. Monet murrosajan uudet toimintatavat ja työelämän osaamistarpeet liittyvät digitaalisen maailman uudenlaisiin vaatimuksiin, mutta myös ilmastonmuutokseen, joka vaatii laaja-alaista oppimista yhteiskunnan eri osa-alueilla.
Osaamistarpeet neljännen teollisen vallankumouksen ja ilmastokriisin aikakaudella
Neljännen teollisen vallankumouksen ajan osaamistarpeet voi jaotella kolmeen ryhmään. Ensinnäkin yksilöiden, yhteiskuntien ja yritysten pitää oppia muuttamaan käyttäytymistään, koska jälkiteollistuneiden yhteiskuntien vakiintuneet toimintatavat eivät ole ympäristön kannalta kestäviä. Uudenlaisen käyttäytymisen opettelu ei ole pelkästään yksilön vastuulla, vaan se vaatii vakiintuneiden rakenteiden muuttamista.
Toiseksi yhteiskunnissa pitää oppia varautumaan uudenlaisiin uhkiin, mikä tarkoittaa ilmastokriisin aikaisen kokonaisturvallisuusajattelun oppimista ja sisäistämistä. Kolmanneksi nykyinen murrosaika vaatii taitoa löytää sellaisia taloudellisia mahdollisuuksia ja teknologisia innovaatioita, jotka ovat yhteensopivia kestävän kehityksen kanssa.
Kaikkiin näihin kolmeen osaamistarpeeseen voi ammentaa oppeja aiemmista murroskohdista, joita määritti paitsi uteliaisuus uuden edessä ja halu muuttaa maailmaa paremmaksi myös laaja kyynisyys uusia ideoita ja toimintatapoja kohtaan. Murrosajan kyynisyys on tuttua tämän päivän julkisesta keskustelustakin eri maissa: ilmastokriisin merkitystä vähätellään ja siitä puhuvia pilkataan ivallisesti.
Kyynisyys on vahvaa valuuttaa poliittisessa retoriikassa, jonka avulla kansalaisia voi saada puolelleen oman poliittisen projektin tueksi. Myöhemmin murrosajan kyynikoita usein hämmästellään samalla tavalla kuin Wintonin kuvailemia 1800-luvun lopun ivailijoita, jotka pitivät ajatusta hevosen korvaamisesta moottoriajoneuvolla täysin järjettömänä ideana.
Uudenlaisen käyttäytymisen oppiminen
Aloitetaan ensimmäisestä ilmastokriisin ajan osaamistarpeesta eli uudenlaisen käyttäytymisen oppimisesta. Uuden oppiminen on yhteydessä yhteen keskeisistä valtakäsityksistä: valtaan sosiaalistamisena. Sosiaalistaminen vallankäyttönä tarkoittaa sitä, että vallankäytön kohde sisäistää uudenlaisia normeja, ajattelumalleja ja käyttäytymistapoja.
Yhteiskunnassa sosiaalistamisvaltaa käyttävät tyypillisesti vakiintuneet instituutiot, erityisesti koululaitos. Tällainen vallankäyttö voi olla myös verkostomaista ja perinteisistä instituutioista erillistä. Esimerkiksi sosiaalinen media tarjoaa alustan sosiaalistamisvallalle: vaikutusvaltaiset sosiaalisen median käyttäjät voivat muuttaa seuraajiensa tapaa hahmottaa maailmaa ja vakiintuneita toimintatapoja.
Siinä missä perinteinen pakkovalta on hyvin ilmeistä valtaa sekä vallankäyttäjälle että sen kohteelle, sosiaalistamisvalta ei välttämättä tunnu vallankäytöltä kummallekaan osapuolelle. Uusien normien omaksuminen voi vaikuttaa spontaanilta ja omaehtoiselta eikä vallankäyttö tule missään vaiheessa näkyväksi oppimisprosessin osana.
Ilmastokriisin vaatimaa uuden oppimista pitäisikin tarkastella tästä näkökulmasta: kuinka yksilö sosiaalistuu kestävän yhteiskunnan normeihin ja mitkä instituutiot pystyvät onnistuneesti käyttämään sosiaalistamisvaltaa?
Uusien normien synnyttäminen, levittäminen ja sisäistäminen
Tutkimuskirjallisuudessa on tarkasteltu normien rakentumista eri teoreettisista lähtökohdista käsin. Yksi tapa hahmottaa normin muodostumista on tarkastella sen syntykaarta. Kaaren ensimmäinen vaihe on normin syntyminen, joka vaatii normin luojia. Normin luojan pitää olla erityisen innovatiivinen ja verkostoitunut.
Ilmastokriisin kohdalla kestävän kehityksen normin syntyminen on vaatinut valtavasti tietopohjaista vaikuttamista tutkijoilta ja asiantuntijoilta.
He ovat toimineet kestävän kehityksen normin synnyttäjinä ja käyttäneet sosiaalistamisvaltaa pyrkiessään vaikuttamaan päättäjien ja kansalaisten ajattelutapoihin ympäristöasioissa.
Ilmastonmuutosta on tutkittu vuosikymmenten ajan systemaattisesti eri puolilla maailmaa. Fossiiliteollisuuden kielteisistä ilmastovaikutuksista oli orastavaa tietoa jo yli sata vuotta sitten, jolloin elettiin keskellä toista teollista vallankumousta. Winton on myöhemmin kertonut, että 1900-luvun alussa markkinoille tuli myös sähköautoja, mutta kuluttajat kääntyivät kuitenkin bensiinillä kulkevien autojen puolelle, koska he pitivät niitä puhtaampina, luotettavampina ja turvallisempina.
Nämä käsitykset eivät syntyneet itsestään, vaan olivat määrätietoisen markkinoinnin tulosta. On eräänlaista historian ironiaa, että ilmaston kannalta vähemmän kestävää vaihtoehtoa pidettiin puhtaampana ratkaisuna. Tämä osoittaa hyvin, miten normien pitäisi muuttua tiedon karttuessa, mutta se ei tapahdu spontaanisti, vaan vaatii uusien normien luomista.
Normin kaaren toinen vaihe on normin leviäminen, joka vaatii vaikutusvaltaisia normin levittäjiä. Kaaren toisessa vaiheessa normi on jo syntynyt, mutta ei ole vielä laajasti levinnyt. Ilmastokriisin ja kestävän kehityksen normin kohdalla olemme globaalisti tässä toisessa vaiheessa, jossa normia pyritään levittämään.
Siinä missä normin syntymiseen vaikuttivat erityisesti tutkimuslaitokset, yliopistot ja kansainväliset organisaatiot, normin leviämisen kannalta keskeisiä instituutioita ovat media, koululaitos ja poliittiset instituutiot. Normin leviämisen vaiheessa motivaatio normin hyväksymiselle voi olla esimerkiksi mukautumispaine tai halu vahvistaa omaa kuvaa muiden silmissä.
Harva valtio enää torjuu 2020-luvulla kestävän kehityksen normin, koska se aiheuttaisi stigmaa ja paheksuntaa kansainvälisillä areenoilla. Normin tunnistaminen ja hyväksyminen ei kuitenkaan vielä tarkoita sen sisäistämistä. Normin kaaren kolmas ja viimeinen vaihe on normin sisäistäminen, mikä tarkoittaa sitä, että normista tulee itsestään selvä eikä se enää ole julkisen debatin aihe.
Esimerkiksi naisten äänioikeus tai orjuuden vääryys ovat sellaisia normeja, jotka ovat vielä lähihistoriassa olleet marginaalissa, mutta myöhemmin saavuttaneet normin kaaren kolmannen vaiheen ja tulleet itsestään selviksi suurimmassa osassa maailmaa. Naisten äänioikeuden politisointi ei onnistuisi missään Euroopan maassa, koska normi on niin vahvasti sisäistetty.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen
Uudet ilmastonormit ovat vielä sisäistämättä
Ilmastonmuutokseen liittyvät uudet normit eivät ole vielä saavuttaneet normin sisäistämisen vaihetta. Tätä kehitystä voi peilata 1900-luvun alkupuolelle, jolloin normi yksityisautoilusta rakennettiin huimaa vauhtia. Koska normin synnyttämisen motivaationa oli sekä lupaus nopeammasta ja vaivattomammasta liikkumisesta että autoteollisuuden vahva taloudellinen intressi, sen leviämistä edistettiin mainostamalla ja esittämällä yksityisautoilu haluttavana liikkumisen muotona, joka edustaa vapautta, hyvinvointia ja edistyksellisyyttä.
Henry Ford perusti Ford Motor Companyn vuonna 1903, jolloin yritys myi hieman yli 10 000 autoa. Vain vuosikymmen myöhemmin yritys myi jo yli 3,5 miljoona autoa. Kymmenen vuoden päästä vuonna 1923 myynti oli 20 miljoonaa autoa vuodessa. Näin huima kasvu vaati yksityisautoiluun liittyvän normin nopeaa leviämistä ja sisäistämistä. Samalla yhteiskunnissa rakennettiin infrastruktuuria yksityisautoilua varten ja panostettiin sujuvan autoilun edistämiseen.
Nyt olemme tilanteessa, jossa meidän pitäisi oppia pois yksityisautoilun normista ja oppia elämään ilmastokestävässä yhteiskunnassa, jossa pelkästään siirtyminen polttomoottoriautoista sähköautoihin ei ole kestävä ratkaisu. Yksityisautoilua pitää samalla vähentää merkittävästi, koska maailman luonnonvarat eivät riitä sähköautoilun edellyttämän valtavan akkuteollisuuden tarpeisiin eivätkä sähköautot vie yhtään vähempää tilaa kaupungeissa kuin fossiilienergialla kulkevat autot.
Kun ihmiset muuttavat yhä enenevissä määrin kaupunkeihin, tilaa pitäisi vapauttaa yksityisautoilta ihmisten asumiselle, vapaa-ajalle, luonnolle ja liikkumiselle kävellen ja pyöräillen. Ilmastokriisin aikaisten uusien normien sisäistämistä tarvitaan myös lihansyönnin ja lentämisen vähentämisessä, viljelyssä ja monissa muissa kestävän elämäntavan valinnoissa.
Suomalaisen koulutusjärjestelmän ja työelämän vahva sosiaalistamisvalta
Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ja työelämässä pitää ymmärtää normien vaikutus uuden oppimiseen, jotta kestävän kehityksen mukaiset normit siirtyisivät mahdollisimman nopeasti leviämisvaiheesta sisäistämisvaiheeseen. Koululaitoksen ja työpaikkojen on tunnistettava kykynsä käyttää merkittävää sosiaalistamisvaltaa, jolla on ilmastokriisin kannalta myönteisiä ja kauaskantoisia seurauksia.
Suuri siirtymä hevosista yksityisautoiluun 1900-luvussa on hyvä esimerkki siitä, että jos uuteen normiin on sitouduttu vahvasti eri yhteiskunnan osa-alueilla ja uuden normin mukaisesta elämäntavasta piirretään valoisa ja haluttava tulevaisuuskuva, sen sisäistäminen voi tapahtua valtavan nopeasti.
Näin on myös ilmastonormien kohdalla: yhteiskunnan eri sektoreiden pitäisi sitoutua levittämään uusia normeja ja osoittaa, että kestävä elämäntapa ei tarkoita luopumista ja niukkuutta vaan paljon valoisampaa tulevaisuutta, jossa on enemmän hyvinvointia, kiehtovia työmahdollisuuksia ja kukoistava elinympäristö.
Ilmastokriisiin varautuminen kokonaisturvallisuusajattelun hengessä
Toinen ilmastokriisin aikainen osaamistarve liittyy varautumiseen, koska ilmastonmuutos tuo mukanaan uudenlaisia uhkia. Suomessa on poikkeuksellinen kokonaisuusturvallisuuden perinne, joka on globaalisti hyvin arvostettu. Viranomaiset ovat järjestelmällisesti varautuneet yhteiskuntaa kohtaaviin uhkiin, joiden varalta on rakennettu laaja kokonaisturvallisuutta palveleva infrastruktuuri ja osaamisverkosto.
Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kuvataan varautumisen periaatteet, joita toteutetaan yhteistoiminnassa eri viranomaisten ja toimijoiden kesken. Kyse on yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta kaikissa tilanteissa. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia esitellään perusteellisesti vuonna 2017 päivitetyssä 100-sivuisessa julkaisussa.
On huomionarvioista, että turvallisuusstrategiassa mainitaan ilmasto kuitenkin vain neljä kertaa.
Tämä kertoo osaltaan siitä, että ilmastonmuutosta ei ole vielä samalla tavalla sisäistetty turvallisuusuhaksi kuten perinteisiä, kovaan turvallisuuteen liittyviä uhkia, vaikka ilmastonmuutos on laajasti tunnistettu yhteiskuntia uhkaavaksi ilmiöksi. Ilmastokriisin aiheuttamiin uhkiin pitää kuitenkin alkaa varautua laaja-alaisesti kokonaisturvallisuusajattelun hengessä.
Tämä tarkoittaa sitä, että työpaikoilla ja kouluissa on opittava, millaisia uhkaskenaarioita ilmastonmuutos tuottaa ja millaisia osaajia tarvitsemme uhkia torjumaan. Kyse ei ole pelkästään teknisistä innovaatioista ratkaisuna lisääntyviin tulviin ja muihin sään ääri-ilmiöihin, vaan myös henkisen kriisinkestävyyden vahvistamisesta, sisäisestä turvallisuudesta ilmastokriisiin liittyvän poliittisen väkivallan uhan lisääntyessä tai ilmastokriisin aikaisen johtajuuden opettelusta. Ilmastokriisiin varautumisessa maanalaiset pommisuojat tai Suomen rajalle rakennettava aita ovat hyödyttömiä kokonaisturvallisuusratkaisuja.
Ilmastokriisissä puuttuu akuutin vaaran tuntu
Koska ilmastonmuutos eteen hitaasti eikä ole aina silmin havaittavissa, vaaran tuntu ei ole yhtä akuutti kuin sotilaallisen uhan kohdalla. Lähihistoriassa on kuitenkin onnistuneesti tuotettu akuuttia vaaran tuntua tilanteessa, jossa uhka ei ole ollut välttämättä silmällä havaittavissa. Suurin murroskohta 2000-luvun alussa oli vuoden 2001 terrori-iskut New Yorkissa, minkä jälkeen Yhdysvalloissa aloitettiin globaali sota terrorismia vastaan. Suuri osa maailman kansalaisista ei ikinä havainnut terrorismin uhkaa lähiympäristössään, mutta se tuntui monesta silti todennäköiseltä ja akuutilta.
Uusia normeja synnytettiin nopeaan tahtiin: lentokenttien turvatarkastuksia kiristettiin merkittävästi, kameravalvonnan määrää moninkertaistettiin, uutta lainsäädäntöä kehitettiin ja tiedustelukäytäntöjä laajennettiin. Suuri osa kansalaisista oli valmis sopeutumaan uuteen turvallisuusympäristöön ja sisäistämään yksityisyyttä kaventavat turvallisuusnormit, koska niitä perusteltiin heidän turvallisuudellaan.
Näin ripeä muutos olisi mahdollista myös ilmastonmuutokseen varautumisessa, jos uhka tuntuisi riittävän akuutilta ja poliittinen kenttä sitoutuisi laajasti sen torjumiseen. Ilmastonmuutokseen varautumisessa ei ole tarvetta tehdä kompromissia yksityisyyden ja turvallisuuden välillä, mikä on varautumisen oikeuttamisen kannalta olennainen seikka. Luopumisen sijaan on mahdollista saada parempi ja vähemmän uhkaava tulevaisuus, jos yhteiskunnan eri sektoreilla ryhdytään määrätietoisesti kehittämään ilmastokestäviä ratkaisuja työelämään, asumiseen ja liikkumiseen.
Fossiiliriippuvaiseen maailmaan kiinnittyvät ovat ilmastokriisin häviäjiä
Monessa Suomen kunnassa on jo vuosia tehty kunnianhimoista työtä paikallisen ja alueellisen ilmastotyön edistämiseksi. Tämä tarkoittaa myös uusia työpaikkoja, alueellista elinvoimaa ja mahdollisuutta ottaa kansainvälistä johtajuutta hiilineutraalin ja hiilinegatiivisen kaupungin rakentamisessa. Historian murroskohdissa yhdet ovat aina olleet voittajia ja toiset häviäjiä. Fossiiliriippuvaiseen maailmaan kiinnittyvät ovat tänä päivänä kuin 1800-luvun lopun epäilijät, jotka uskoivat hevosen olevan tulevaisuuden ratkaisu liikkumiseen.
Suomessa on edellytykset olla ilmastokriisin edelläkävijä, joka käyttää globaalia sosiaalistamisvaltaa, kehittää ilmastokriisin aikaisia varautumisratkaisuja osana kokonaisturvallisuusajattelua, innovoi vihreää teknologiaa ja rakentaa uusia työpaikkoja sen ympärille. Ilmastonmuutoksen uhka on rakennettava sisään Suomen laajasti arvostetun varautumisen mallin jokaiselle sektorille, jolloin ilmastonormien leviäminen ja niiden sisäistäminen tapahtuvat mahdollisimman nopeasti ja laajasti.
Suomalainen koulutusjärjestelmä ja työvoiman tämänhetkinen osaaminen eivät vielä vastaa sitä kehitystä, jota ilmastonmuutos ja sen hillitseminen niiltä edellyttävät. Siksi nyt on toimittava samalla ketteryydellä kuin uusien normien levittäjät toimivat aiempien murroskohtien aikana. Ilmastokriisin aikainen varautumisen malli on ainutlaatuinen vientituote, jota on syytä opettaa eri puolilla maailmaa vallan kabineteista aina koululuokkiin.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen
Kestävä kehitys taloudellisena mahdollisuutena
Meneillään olevan neljännen teollisen vallankumouksen kolmas osaamistarve on löytää sellaisia taloudellisia mahdollisuuksia ja teknologisia innovaatioita, jotka ovat yhteensopivia kestävän kehityksen kanssa. Suomen korkea koulutustaso tarjoaa edellytykset uraauurtavalle vihreän teknologian innovoinnille, mutta tälläkään saralla Suomessa ei olla vielä riittävällä tasolla.
Tähän osaamistarpeeseen vastaaminen vaatii määrätietoista panostamista tutkimusinvestointeihin ja osaajapulan ratkaisemiseen. Tutkimukseen panostaminen ei ole erityisen kiperä ongelma, vaan vaatii vain poliittista tahtoa ja tutkimuksen merkityksen ymmärtämistä yrityksissä. Kyseessä on perinteinen resurssikysymys niukkojen resurssien maailmassa: mihin panostetaan, mistä leikataan.
Suomea vaivaava osaajapula sen sijaan on viheliäinen ongelma, johon ei ole tarjolla yksinkertaista ratkaisua. Uusien innovaatioiden syntymiseksi on välttämätöntä, että ilmastokriisin aikakaudelle soveltuvaa koulutusta on tarjolla riittävästi eri aloilla ja Suomi on vetovoimainen maa muualta tuleville osaajille. Innovatiivinen ympäristö vaatii eritaustaisia osaajia, jotka osaavat kuvitella uudenlaisia ja kestävämpiä tulevaisuuksia.
Suomeen tulevien osaajien tiellä on kuitenkin monenlaisia hidasteita: byrokratia, syrjäinen sijainti, vaikea kieli, kielteinen suhtautuminen muualta tuleviin. Suomalaisen työelämän pitäisi avautua nykyistä enemmän maahanmuuttajille, mutta pelkästään työnantajien korkea tahtotila ei ratkaise asiaa. Tarvitaan myös hallinnollisia uudistuksia, jotka tekevät maahan muuttamisesta sujuvampaa ilman oleskelulupahakemusten pitkiä käsittelyaikoja.
Miten aiempien murroskausien voittajat onnistuivat?
Näiden kolmen osaamistarpeen eli uusien ilmastokestävien normien levittäminen ja sisäistäminen, yhteiskunnan laaja-alainen varautuminen ja kestävää kehitystä tukevien taloudellisten mahdollisuuksien kehittäminen sekä siirtäminen koulutusjärjestelmään ja työelämään on keskeinen tehtävä 2020-luvun Suomessa. Tässä tehtävässä on hyödyksi, jos hahmottaa yhtäältä nykyisen murroskauden erityispiirteet ja toisaalta historialliset jatkumot.
Aikamme neljäs teollinen vallankumous on erityistä murrosaikaa, koska lupaus teknologian tuomasta kehityksestä pitää sisällään tietoisuuden siitä, että kehitys ei voi enää tapahtua ilmaston ja ympäristön kustannuksella kuten 100 viime vuoden aikana. Nykyistä murroskautta määrittää teknologinen optimismi sekä ilmastotietoisuuteen liittyvä synkkä tulevaisuuskuva.
Historiallinen jatkumo aiempien teollisten vallankumousten aikaan taas avaa hyödyllisen horisontin oppimiseen: miten aiempien murrosaikojen voittajat onnistuivat synnyttämään uusia normeja ja käyttämään sosiaalistamisvaltaa muuttaessaan ihmisten käyttäytymistä? Tässä tehtävässä koulutusjärjestelmän pitäisi opettaa paljon nykyistä enemmän historiatietoisuutta ja kytkeä nykyinen yhteiskunnallinen kehitys osaksi historiallista jatkumoa, jossa teknologiset, poliittiset ja taloudelliset polkuriippuvuudet ohjaavat edelleen käyttäytymistämme.
Sama tehtävä on työelämässä, missä ymmärrys alan historiallisesta polusta auttaa hahmottamaan, miten nykytilanteeseen on tultu. Ilmastokriisin aikainen oppiminen ei voi tapahtua historiallisessa tyhjiössä, jossa nyt käsillä olevat ilmiöt näyttäytyvät irrallisina ja jäsentymättöminä uhkina, jotka vain ilmestyvät yllättäen yhteiskunnalliselle asialistalle. Tällainen historiattomuus on omiaan lisäämään kyynisyyttä ja epäilemään uhan todellisuutta. Uudet 2020-luvun normit on helpompi sisäistää, kun ymmärtää historiallisia virtauksia nykykehityksen taustalla.
Johanna Vuorelma
Tutkijatohtori, Eurooppa-tutkimuksen keskus,Helsingin yliopisto
Artikkelin kuvat ovat kielimallinnusohjelma Dall-E:n luomia kuvituskuvia artikkelin keskeisistä teemoista.
