Selvityksessä todetaan, että työturvallisuuslainsäädäntö rakentuu perusperiaatteiltaan samankaltaiseen rakenteeseen vertailumaissa. Työturvallisuuslaki on luonteeltaan puitelaki, jota on täydennetty asetuksilla tai määräyksillä. Lisäksi työsuojeluviranomaisten ei-sitovilla oppailla on usein annettu tarkentavia ja yksityiskohtaisempia ohjeita.
Selvityksen mukaan muissa Tanskassa ja Ruotsissa on tarkimmin säännelty psykososiaalisen kuormituksen hallinnasta työelämässä. Täsmällisimmät säännökset psykososiaalisesta kuormituksesta ja sen ennaltaehkäisystä on Tanskassa ja Ruotsissa, joissa erillisillä määräyksillä on täsmennetty kattavasti puitelakia. Vähiten ja epätarkimmin puitelakia on lainsäädännössä täsmennetty Suomessa.
Johtopäätökset-lukuun on koottu toimenpide-ehdotuksia. Keskeinen ehdotus on, että nykyistä työturvallisuuslakia tulisi täsmentää ja säätää uusi asetus psykososiaalisesta kuormituksesta. Asetuksessa märiteltäisiin psykososiaalisten kuormitustekijöiden mittaamisesta, arvioinnista, toimenpiteistä sekä ennaltaehkäisevästä toiminnasta.
Katsauksen ovat laatineet Lotta Savinko ja Joonas Miettinen.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemukset ja asema suomalaisessa työelämässä ovat muuttuneet ratkaisevalla tavalla 50 viime vuoden aikana. Lainsäädäntö on muuttunut vähemmistöjä syrjivästä niitä suojelevaksi. Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta keskustellaan yhä enemmän ja aihe on tunnistettu oleelliseksi myös työelämän kehittämisen kannalta. Heteronormatiivisia käytäntöjä on alettu kyseenalaistaa yhä useammin. Huolimatta edistyksestä työelämässä on edelleen useita ongelmia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumisessa. Työntekijöiden moninaisuus nähdään Suomessa nykyisin voimavarana ja arvokkaana asiana. Tämä koskee aiempaa useammin myös seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta.
Seksuaalisuuden moninaisuus sisältää ideana sen, että ihmisten seksuaalinen suuntautuminen voi olla monenlaista. Kaikki ihmiset ovat osa tätä moninaisuutta. Ihminen voi olla kiinnostunut seksuaalisesti tai romanttisesti esimerkiksi samaa, eri, samaa ja eri sukupuolta olevista tai ihmisistä sukupuolesta välittämättä tai olla tuntematta seksuaalista tai romanttista kiinnostusta ihmisiin. Ihmisen tavat määritellä itseään voivat olla moninaisia ja vaihdella elämänkaaren aikana. Tyypillisiä nykyajan käsitteitä itsemäärittelyssä ovat lesbo, homo, hetero, bi, panseksuaali ja aseksuaali (ks. Seta 2023). Näistä muut paitsi hetero on määritelty seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kuvaavaksi termiksi.
Sukupuolen moninaisuus kuvaa sitä, että ihminen voi kokea sukupuolensa ja ilmaista sitä monin tavoin ja ihmisellä on kehossaan sukupuolitettuja synnynnäisiä fyysisiä piirteitä, jotka voivat olla moninaisia. Kaikki ihmiset ovat osa sukupuolen moninaisuutta. Ihminen voi määritellä sukupuoltaan monin tavoin: esimerkiksi olla mies, nainen, tyttö, poika, cissukupuolinen, transsukupuolinen, transvestiitti, muunsukupuolinen, sukupuoleton ja intersukupuolinen (ks. THL 2023). Näistä viisi viimeksi mainittua on sisällytetty sukupuolivähemmistöjen määritelmään. Cissukupuolisilla tarkoitetaan niitä, joiden sukupuolikokemus vastaa syntymähetken sukupuolimäärittelyä (esimerkiksi vauvana pojaksi määritelty kokee olevansa mies, häntä voi kuvata myös termillä cismies). Ihmisellä voi olla useampi sukupuolimäärittely saman aikaisesti (esimerkiksi transsukupuolinen intersukupuolinen nainen). Sukupuolivähemmistöihin kuuluvista osaa kokee olevansa naisia tai miehiä, mutta osa kokee, ettei naisen eikä miehen määrittely sovi heille. He jäävät kaksijakoisen sukupuoliajattelun ulkopuolelle.
Sekä sukupuolen että seksuaalisuuden moninaisuus ovat yhteiskunnallisia ja kulttuurisia keskustelutapoja. Niitä voi tarkastella historiallisina ja kulttuurisesti vaihtelevina ilmiöinä kuten sukupuolta ja seksuaalisuutta muutenkin. Historian eri aikoina ja eri maissa tai kulttuureissa on ollut erilaisia ymmärryksiä ja tapoja käsittää sukupuoli ja seksuaalisuus. Seksuaaliseen suuntautumiseen liitettiin erilaisia käsityksiä 50 vuotta sitten kuin nykyaikana ja eri kulttuurien kesken vaihtelee ymmärrys siitä, millainen on hyvä mies tai kunnollinen nainen tai kuinka monta sukupuolta on. Moninaisuutta lisää se, että sukupuolen ja seksuaalisuuden kanssa risteävät monet eron ulottuvuudet, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, asuinalue, koulutustausta, etnisyys, kieli, uskonto, kykyisyys ja terveydentila (ks. Cho ym. 2013). Ne yhdessä vaikuttavat siihen, millaisia asemia ja mahdollisuuksia ihmisillä on työelämässä. Seksuaalivähemmistöihin ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat työntekijät eivät ole sisäisesti yhtenäisiä ihmisryhmiä, kuten eivät ole heteroseksuaaliset tai cissukupuoliset työntekijätkään, vaan kaikki eron ulottuvuudet vaikuttavat heidän kokemuksiinsa ja työmarkkina-asemiinsa.
Suomessa edelleen varsin vallitseva on sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä ajattelutapa, jota voi kutsua heteronormatiivisuudeksi (Lehtonen 2002, Butler 1990). Siihen sisältyy ajatus, että on vain kahdenlaisia ihmisiä: 1) miehiä, jotka miehen ruumiinsa takia ovat maskuliinisia ja heteroseksuaalisia ja 2) naisia, jotka naisen ruumiinsa takia ovat feminiinisiä ja heteroseksuaalisia. Kyse ei ole vain olettamuksesta, vaan toiveesta ja normatiivisesta vaatimuksesta: näin pitääkin olla. Cisnormatiivisuudeksi voidaan kuvata sitä, että edellytetään miesruumiillisten kokevan itsensä mieheksi ja naisruumiillisten itsensä naiseksi. Sukupuolinormatiivisuus sisältää ajatuksen siitä, että miesten pitää toimia maskuliinisesti ja naisten feminiinisesti. Normatiivisella heteroseksuaalisuudella viitataan siihen, että kaikki ovat ja heidän pitäisi olla heteroseksuaalisesti suuntautuneita. Ajattelumalliin sisältyy naisen ja miehen käsittäminen toisilleen vastakkaisiksi ja erilaisiksi sekä mieheyden ja maskuliinisuuden arvottaminen naiseutta ja feminiinisyyttä arvokkaammaksi (sukupuolihierarkia). Heteronormatiivinen ajattelutapa saa ihmiset näkemään maailmansa vääristyneesti ja kapea-alaisesti. Se tekee vaikeaksi tunnistaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden ja arvostaa normista eroavia ihmisiä. Se vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia tehdä itselleen toimivia valintoja työelämässä sekä ura- ja koulutusvalinnoissa (Lehtonen & Mustola 2004). Heteronormatiivinen ajattelumalli on keskeinen selittävä tekijä vahvasti sukupuolijakautuneille työmarkkinoille.
Artikkeli (pdf) kokonaisuudessaan on luettavissa alla.
Tekijä: Jukka Lehtonen on kasvatussosiologian dosentti ja vanhempi tutkija sukupuolentutkimuksen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hän on tehnyt lähes 30 vuotta tutkimusta seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta etenkin koulutuksen ja työelämän konteksteissa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa kansainvälisessä tutkimushankkeessa ”En route to recovery: Diversity and vulnerability in care work during and after the Covid-19 pandemic” (ER2R)
Katso videotallenne Akava Worksin Yhdenvertainen työelämä -verkkolähetyksestä. Lähetyksessä myös Jukka Lehtonen esittelee selvityksensä keskeisiä tuloksia.
Artikkeli esittelee ensin lyhyesti ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan nykytilaa ja sen jälkeen TKI-toiminnan kasvun nykyisiä haasteita ja tulevia mahdollisuuksia. Tarkastelu perustuu tilastoaineistoihin sekä aiempiin tutkimuksiin ja selvityksiin.
Artikkelin tavoitteena on esitellä perusteltu näkemys siitä, millä toimenpiteillä ammattikorkeakoulujen TKI-toimintaa voitaisiin tulevaisuudessa edistää. Tarkastelussa on sekä tavoiteltavalle TKI-toiminnalle että sitä edistäville toimenpiteille seuraavat reunaehdot: TKI-toiminnan ja sitä tukevien toimenpiteiden tulee olla kestäviä ja inhimillisiä.
Artikkelin kirjoittaja Sanni Tiitinen on yhteiskuntatieteiden tohtori. Hän työskentelee vanhempana tutkijana Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ja on Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja. Hän kiittää Kaisa Haverista avusta tilastoaineistojen tulkinnassa ja havainnollistamisessa.
Ilmastonmuutoksen yhteydessä on alettu puhua planeetta Maan terveydestä tai ”planetaarisesta terveydestä” (Whitmee S. ym. 2015). Ihmisen terveyttä tarkastellaan usein terveinä elinvuosina ja sama ajatus on myös planeetan terveydessä. Kuten ihmisellä, planeetan terveisiin elinvuosiin tai toivottavasti ainakin vuosisatoihin vaikuttaa useampi asia. Ilmastonmuutos on nyt ollut esillä tiuhaan, mutta planetaarisen terveyden tekijöihin on myös laskettava ainakin biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus sekä veden riittävyys, maankäyttö ja luontoon joutuva typpi ja fosfori.
On tärkeää, että ilmastonmuutos tunnistetaan ja tunnustetaan asiaksi, joka pahimmillaan lyhentää planeetan tervettä elinikää niin rajusti, että puhutaan jo lähisukupolvia koskettavasta asiasta. Mutta on oleellista ymmärtää, ettei ilmastonmuutos ole ainoa riskitekijä.
Ilmastonmuutoksen merkitystä planeetalle voi verrata pitkäaikaissairauksien vaikutuksiin ihmiselle. Korkean tulotason maissa terveitä elinvuosia vähentävät ennen kaikkea sydän- ja verisuonisairaudet, monet syöpämuodot, diabetes, mielenterveysongelmat sekä osteoporoosi ja muut tuki- ja liikuntaelinsairaudet. Useimmat edellä mainituista sairauksista ovat osin geenien säätelemiä, mutta useimpiin niistä vaikuttavat myös elintavat. Riittävän liikunnan, kasvis- ja kalapainotteisen ruokavalion, riittävän yöunen, tupakoimattomuuden, korkeintaan kohtuullisen alkoholinkäytön ja hyvien ystävyyssuhteiden on lukuisissa väestötutkimuksissa osoitettu ennustavan vähäisempää sairastavuutta ja pidempää tervettä elinaikaa.
Ihmisten elintapojen taustalla olevia syiden ymmärtäminen antaa edellytyksiä vaikuttaa niihin ja ehkäistä sairauksia. Tärkeää on lisäksi hahmottaa yksilöiden toiminnan ja yhteiskunnan päätöksenteon taustat ja vaikuttimet, jotta niitä voi alkaa muuttaa ja ohjailla.
Yksilö toimii myös muun kuin tiedon perusteella
Ihmisten terveyskäyttäytymistä ja sen muuttamista voidaan tarkastella ns. ekologisen mallin kautta (Green L, Kreuter MW. 2005). Perusajatus on, että käyttäytyminen on seurausta yksilön ja hänen ympäristönsä välisestä vuorovaikutuksesta. Lähden liikkeelle yksilöstä, jonka toimintaa ohjaavat esimerkiksi tiedot, taidot, asenteet, aikomukset, kokemukset ja odotukset omasta pystyvyydestä. Näistä helpointa on periaatteessa lisätä tietoja isollekin joukolle esimerkiksi joukkotiedotuksella. Kirjoitin ”periaatteessa”, koska tämä aikaisemmin terveyskasvatuksena tunnettu toiminta on nykyisin aivan eri haasteiden edessä kuin ennen.
Suomessa 1960-luvun lopussa työikäisten miesten kuolleisuus sydän- ja verisuonisairauksiin oli maailman korkeinta. Tämän taustalla olivat etenkin tupakoinnin yleisyys ja epäterveelliset ruokatottumukset. Varsinkin suolan ja eläinrasvan käyttö oli todella runsasta, kun taas kasvirasvan, vihannesten ja hedelmien käyttö oli aivan liian vähäistä. Tietoa esimerkiksi rasvan laadun merkityksestä terveydelle oli vasta alkanut kertyä ja ruokatottumuksia ohjasivat enemmän suomalainen ruokakulttuuri ja kauppojen tarjonta kuin tieto ruoan ja terveyden yhteyksistä.
Suomessa päätettiin ryhtyä samanaikaisesti kahteen isoon toimenpiteeseen: parantamaan väestön tietoisuutta terveellisestä ravitsemuksesta ja lisäämään terveellisen ruoan tarjontaa kaupoissa. Väestön tiedon lisääminen oli tuohon aikaan suhteellisen helppoa: esimerkiksi televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja siksi ”Terveyden avaimet” -ohjelma, jota Pekka Puska isännöi, sai valtavan näkyvyyden 1970-luvulla. Ohjelman toteutus oli ajan hengen mukaisesti tiukan asiallinen, eikä sellaista ohjelmaa juuri kukaan enää katsoisi. Mutta silloin ei juurikaan ollut vaihtoehtoista informaatiota, ei myöskään sekoittavaa informaatiota.
Terveystiedon lisääminen on nykyisin vaikeaa tieto-, mielipide- ja kanavatulvan keskellä.
Jos nyt yritettäisiin parantaa ihmisten tiedon tasoa vaikkapa ruoan tai matkustamisen ympäristövaikutuksista, esimerkiksi televisio-ohjelma kilpailisi kymmenien muiden kanavien samanaikaisesta tarjonnasta. Lisäksi kaikista yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista löytyy nykyisin kymmeniä, ellei satoja, ns. asiantuntijoita, joilla on ihan omat näkemyksensä. Jos koronapandemia olisi iskenyt Suomeen 1970-luvulla, Kansanterveyslaitoksella eli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen edeltäjällä olisi ollut aika lailla monopoliasema tiedon jakamisessa, joka olisi myös helpottanut vaikuttamista.
Yksilön asenteet ja sosiaalinen viitekehys vaikuttavat tiedon vastaanottoon ja sen hyväksymiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on kasvisruoasta ja lihan käytön vähentämisestä vellova keskustelu. Jos asenne on riittävän tiukka linjalla ”minä en pupujen ruokaa syö”, tieto esimerkiksi punaisen lihan terveys- ja ympäristövaikutuksista ei laskeudu otolliseen maaperään. Tiedon tulkintakin on politisoitunutta ja ihmisen kannattaman puolueen näkökanta voi myös vaikuttaa siihen, miten vastaanottavainen hän on uudelle tiedolle. Tätä muuria on ulkopuolelta vaikea murtaa asenteita kyseenalaistavalla tiedolla.
Asenteet voivat muodostaa muurin tiedolle.
Ympäristö- tai terveysasenteet voivat kuitenkin muuttua ainakin kahdella tavalla. Sosiaalinen ympäristö vaikuttaa vahvasti asenteisiin. Jos se muuttuu, omat asenteetkin voivat muokkautua. Esimerkiksi vannoutuneen lihansyöjän asenteet voivat muuttua, jos hän alkaa seurustella kasvissyöjän kanssa. Myös kauempana itsestä olevat roolimallit saattavat vaikuttaa, kuten vaikka huipputasolla oleva voimaurheilija, joka noudattaa vegaaniruokavaliota.
Hyvät kokemukset esimerkiksi liikunnasta tai kasvisruokavaliosta voivat nekin muokata asenteita. Näiden saaminen voi olla kuitenkin haastavaa, koska asenteet itsessään vaikuttavat kokemuksiin. Jos jonkun mielestä kasvisruoka on pahaa, edes muiden myönteiset kokemukset eivät välttämättä tuo hyvän kokemusta. Joka tapauksessa helpot vapaaehtoiset kokeilut voivat parhaimmillaan muokata asenteita.
Kokemusten kautta ihmiselle tulee erilaisiin toimintoihin liittyviä odotuksia: ne, jotka jo valmiiksi odottavat, että liikunta tuottaa hyvän olon, liikkuvat myös silloin, kun ympäristö ei suorastaan kannusta liikkumaan.
Vahva usko omasta pystyvyydestä (pystyvyysodotus, self-efficacy) on yksi keskeisimmistä yksilöön liittyvistä psykologisista piirteistä, joka selittää muutoksia toiminnassa ja käyttäytymisessä. Vaikka pystyvyysodotus on osin henkilökohtainen ominaisuus, siihen voi vaikuttaa saavutettavien tavoitteiden kautta. Liian kovat tavoitteet lannistavat useimmat ihmiset jo alkuunsa: lihansyöjälle ei siksi kannata tarjota tavoitteeksi vegaaniruokavaliota, eikä liikuntaa harrastamattomalle maratonjuoksua.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Fyysinen ja sosiaalinen ympäristö vaikuttavat kaikkien elintapoihin
Monet katsovat, että yksilö on itse vastuussa elintavoistaan, mutta tämä on vain uskomus vailla näyttöä. Ajatus yksilön ja ympäristön yhteisestä merkityksestä ihmisen käyttäytymisen selittäjänä on itse asiassa esitelty jo 1920-luvulla, mutta varsinaisesti terveyden edistämiseen tämä teoria muokattiin noin 50 vuotta sitten. Ympäristö jaetaan sosiaaliseen ja fyysiseen, mutta sitä voi tarkastella myös läheisyyden kautta, siis suhteessa yksilöön tai väestöön (Nieuwendyk LM ym. 2016). Mikro- eli lähiympäristö on osa yksilön päivittäistä elämää, sitä ovat esimerkiksi koti, koulu, työ ja lähiasuinalue fyysisenä ja sosiaalisena ympäristönä. Makroympäristö taas käsittää laajemmin ihmisten elämään vaikuttavia toimintoja ja rakenteita, erityisesti poliittiset päätökset, median vaikutuksen, kulttuurin sekä yleiset asenteet ja normit.
Sekä mikro- että makroympäristössä on erotettavissa tarjonta eli mahdollisuudet, säädökset, taloudelliset kysymykset sekä sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö (taulukko 1). Nämä voivat jossain määrin myös vaikuttaa toisiinsa, esimerkiksi lakisääteisesti voidaan rajoittaa epäterveellisten ruokien markkinointia tai vaikuttaa ruoan hintaan.
Taulukko 1: Esimerkkejä ihmisten toimintaan vaikuttavista mikro- ja makroympäristöistä (Nieuwendyk ym., 2016)
Ympäristö voi rajoittaa, mahdollistaa, kannustaa tai pakottaa tiettyyn käyttäytymiseen. Esimerkiksi talo, jonka portaikkoon ei ala-aulasta pääse, pakottaa käyttämään hissiä. Portaiden ja hissin sijainti vierekkäin aulassa antaa tasavertaisen mahdollisuuden valita jompikumpi. Jos portaat ovat lähempänä ulko-ovea, ne voivat ehkä kannustaa aktiiviseen kapuamiseen seuraaviin kerroksiin. Ja talo, jossa ei ole hissiä, tietenkin pakottaa käyttämään portaita, mutta esteettömyysvaatimusten takia tämä ei siis ole enää ole todellisen elämän esimerkki.
Vastaavaa jakoa voi käyttää myös sosiaalisesta ympäristöstä. Kuvitellaan edellä olevaa esimerkkiä mahdollistavassa fyysisessä ympäristössä, siis kun hissi ja portaat ovat vierekkäin. Jos neljä ihmistä tulee samaan aikaan taloon mennäkseen kolmannessa kerroksessa olevaan kokoukseen, hissin tai portaiden valinta voi perustua ensimmäisenä kävelevän valintaan. Tai sitten joku ryhmästä ehdottaa todennäköisen oletuksen eli hissin käytön sijasta portaiden kävelyä, jolloin muu ryhmä ehkä seuraa perässä.
Ympäristö vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin eli näin tullaan yksilön ja ympäristön yhdysvaikutukseen. Hyvin yksinkertaisesti: jos ihminen on motivoitunut ja haluaa toimia tietyllä tavalla, hänelle epäedullinenkaan ympäristö ei ole ongelma, ellei se muodosta täyttä estettä. Motivoitunut portaiden käyttäjä antaa muiden mennä hissillä ja on valmis etsimään portaikon, vaikka vähän kauempaa ulko-ovesta. Sen sijaan vähemmän innostunut henkilö tarvitsee paljon kannustavamman ympäristön, jotta hän valitsisi portaat. On kuitenkin hyvä muistaa, että yksilömotiivitkin ovat muokkautuneet koko elämän aikana ympäristön vaikutuksesta. Siksi tämä yksilön ja ympäristön yhdysvaikutus ei millään tavoin tue uskomusta, että vain yksilö itse on vastuussa valinnoistaan.
Ympäristö Suomessa tukee terveyskäyttäytymistä yhä paremmin
On mielenkiintoista pohtia, millainen suomalainen makroympäristö on ja sen viimeaikainen muutos kahden keskeisen, ilmastonmuutokseen vaikuttavan käyttäytymisen eli arkiliikunnan ja nykyistä selvästi vähemmän lihaa sisältävän ruokavalion kannalta. Lähden liikkeelle arkiliikunnasta, jossa esimerkiksi valitaan kävely tai pyöräily autoilun sijaan.
Reippaan kävelyn kuormituksella tapahtuvan liikkumisen terveysvaikutuksista alettiin saada enemmän tietoa 1980-luvulla. Silloinen terveysliikunnan viestintä ja kunnallinen kehittäminen keskittyi hyvin pitkälle työmatkakävelyyn ja -pyöräilyyn. Motiivina oli tuolloin enemmän terveys kuin ympäristö, mutta sillä ei ole merkitystä toteutumisen kannalta. Suomi on 50 viime vuoden aikana mielestäni kehittynyt tosi paljon arkiliikuntaympäristönä. Jos unohdetaan Tanskan ja Hollannin kaltaiset pyöräilyparatiisit, Suomessa on sekä suurissa kaupungeissa että pienissä kunnissa varsin hyvä kävellä ja pyöräillä. Kevyen liikenteen väylien verkosto on hyvä ja Suomessa on ainakin kohtuullisen turvallista liikkua ainakin kansainvälisessä vertailussa.
Tutkimusten mukaan arkiliikunnan edistäminen ei vain onnistu porkkanalla, vaan tarvitaan keppiäkin. Ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta on tärkeää vähentää fossiilisilla polttoaineilla kulkevien autojen käyttöä ja siksi pyöräilyn tai kävelyn töihin pitää olla autoilua houkuttelevampi vaihtoehto. Ihmisille käyttäytymisen muuttaminen on nimittäin enimmäkseen vaihtokauppaa, jossa vanha tapa korvataan jollain uudella. Vanhaan on totuttu ja se on yleensä yksilön omasta näkökulmasta jo pitkään tarjonnut etuja uuteen verrattuna, muutenhan muutos olisi tapahtunut itsestään. Niinpä pitääkin kysyä, miksi joku vaihtaisi autoilun arkiliikuntaan esimerkiksi työmatkalla? Usein voi olla vaikeaa voittaa ajassa, mutta ehkäpä rahallisesti. Tämä on yksi syy pohtia ns. ruuhkamaksuja ja pysäköintimaksuja kaupungin keskustoissa.
Työnantajat voivat omalta osaltaan tehdä vaihtokaupan arkiliikuntaan houkuttelevammaksi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Viikin kampuksella ei kukaan enää pysäköi autolla ilmaiseksi, mikä on siis taloudellista ohjaamista. Toisaalta meillä on myös hikiliikkujille suihkumahdollisuus. Vielä kun saisi hyvät vaatteiden kuivauspaikat, ei harmittaisi, vaikka aamun työmatkalla sataisi kaatamalla.
Etätyön yleistyminen monilla aloilla on ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta vain hyvä muutos, koska kotiin jäämällä ja etäyhteyksillä voidaan vähentää sekä autoilua että lentämistä. Terveyden näkökulmasta tämä voi joillekin olla huono vaihtoehto, jos työmatkakävely tai -pyöräily on ollut luontevin tapa saada liikuntaa. Toisaalta aikaa säästyy muihin liikuntamuotoihin, jos liikunta itsensä takia vain sopii omaan pirtaan.
Ruokajärjestelmä ja -ympäristö ovat muuttuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä kaikki muutokset ole olleet ilmastonmuutoksen kannalta hyviä. Ruokaa pyritään myymään enemmän esimerkiksi pakkauskokoja suurentamalla, hintaan liittyvillä erikoistarjouksilla ja isoissa supermarketeissa ihan pelkästään tarjoamalla yhä enemmän houkutuksia. Kaikki tuotettu ja ostettu ruoka kuormittavat ympäristöä jo sinällään.
Hiilijalanjäljen ja siten ilmastonmuutoksen kannalta ruokavalion proteiinien lähteillä on merkitystä: eläinproteiinista pitäisi siirtyä vahvasti kasviproteiiniin (Willett W, ym. 2019). Suomessa noin 2/3 proteiinista on eläinperäistä, ja tämä osuus pitäisi ehdottomasti saada pienennettyä puoleen nykyisestä. Samalla tilalle valitaan esimerkiksi palkokasviperäistä proteiinia.
Syömme sitä, mitä tuotetaan ja tuotamme sitä, mitä tuetaan (Hofman-Bergholm M. 2022). Vaikka Suomessakin on loistavia esimerkkejä yksittäisten maanviljelijöiden muutoshalukkuudesta, maatalous näyttää yleisemmin edelleenkin toimivan kuin vanhasta muistista. Tällä on poliittinen ja järjestötason tuki. Jokin oivallus näillä sektoreilla tarvitaan, jotta ruokajärjestelmää saadaan muokattua.
Syömme sitä, mitä tuotetaan ja tuotamme sitä, mitä tuetaan.
Kuluttajan näkökulmasta ympäristö on toki muuttunut myönteisesti: kasviproteiinin tarjonta kaupoissa kasvaa koko ajan ja joukkoruokailussa ainakin lakto-vegetaarisen kasvisruoan tarjonta on lisääntynyt. Ja kun mennään vähän pienempään kuplaan eli yliopistojen opiskelijaravintoloihin, edes vegaaniruokavaliota noudattavilla ei enää pitäisi nykyisin olla ongelmia hyvän lounaan koostamisessa.
Edelliset esimerkit kertovat paljon siitä, mitä monissa yrityksissä on jo tehty arkiliikunnan ja kasvisvoittoisen ruokavalion tukemisessa. Toisaalta monissa paikoissa on vielä mahdollisuuksia parantaa nykyisestä. Lisäksi kannustavaa ilmapiiriä ja esimerkkejä tarvitaan. Johdon esimerkki on tärkeää, mutta johdonmukaisuus on vielä olennaisempaa. Jos organisaatiossa päätetään, että yhteisissä tilaisuuksissa tarjotaan kasvisruokaa, mutta kuitenkin tarjotaan liharuokia johdon edustustilaisuuksissa, ollaan heikoilla jäillä.
Onko eettistä ohjata ja vaikuttaa?
Eikö ihmisellä ole oikeus toimia aivan kuten hän tahtoo? Eikö ihminen saa syödä mitä huvittaa ja mennä autolla, jos se on mukavaa? Tämä on terveyden edistämisen eettisessä pohdinnassa aivan keskeinen kysymys. Ihmisellä on oikeus autonomiaan. Toisaalta kaikilla meillä – myös tulevilla sukupolvilla – on oikeus hyvään terveyteen ja elämään. Jälkimmäinen antaa tietyissä rajoissa oikeuden ohjata ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi poliittisten ja taloudellisten ratkaisujen avulla.
Kaikilla meillä on oikeus hyvään terveyteen ja elämään, myös tulevilla sukupolvilla.
Samalla on hyvä muistaa, että toimintamme ja käyttäytymisemme ovat jo nyt yksilön ja ympäristön yhteistulos, johon myös ohjaus on vaikuttanut. Esimerkiksi ruoan markkinointiin käytetään valtavia summia rahaa, eikä tämä pääosin kohdennu terveellisen ruoan markkinointiin. Ja vaikka lapsiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia esimerkiksi televisiossa on rajoitettu Suomessakin, lapsiin ja nuoriin vaikutetaan sosiaalisen median kautta tavalla, jota on vaikeaa kontrolloida. Mainonta houkuttelee meitä myös kaukolentämään lomalle ja ohjaa meitä ostamaan koko ajan vain isompia autoja.
Tästä näkökulmasta on minusta helppo sanoa, että yhteiskunnallinen ohjaus, joka tasapainottaa nykyistä, varsin kaupallista ohjausta, ei ole epäeettistä. Kun terveys- ja ympäristölähtöisellä ohjauksella kannustetaan yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta kestävämpään kuluttamiseen ja elintapoihin, tuntuisi jopa epäeettiseltä olla puuttumatta.
Millaista osaamista muutoksen hallinta ja ohjaaminen edellyttävät?
Ilmastonmuutosta ja sen edellyttämää vihreää siirtymää kutsutaan viheliäiksi ongelmiksi. Nimitys on aika osuva, varsinkin kun hahmottaa, miten monisyisestä ja moneen tekijään kytkeytyneestä asiasta on kysymys. Samalla ilmastonmuutoksen seuraukset ovat globaaleja, lukuisia ja vakavia. Yhdessä etenkin biodiversiteetin vähenemisen kanssa nämä ongelmat heikentävät planeettamme terveyttä, ja mitä todennäköisimmin lyhentävät planeetan elinikää huomattavasti.
Ilmastonmuutoksen ongelman monimutkaisuudesta saa hyvän kuvan, kun sen rinnastaa kirjoituksen alussa mainittuihin sydän- ja verisuonisairauksiin. Pelkästään tämän yhden pitkäaikaissairauden ehkäisy, hoito ja kuntoutus edellyttävät erittäin laaja-alaista osaamista myös terveyssektorin ulkopuolelta ja samalla näkemystä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Monet ratkaisut, joilla ehkäistään pitkäaikaissairauksia, ovat myös osa ilmastonmuutoksen hidastamista. Mutta pitkäaikaissairauksien ehkäisyn monimutkaisuus on ikään kuin osa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Näin ilmastonmuutokseen reagoinnissa on kyse useamman tason moniulotteisuudesta ja ratkaisuista.
Yksi tärkeä osaaminen liittyy ongelman ymmärtämiseen. Mutta sen monimutkaisuuden takia useimmilla kovillakin asiantuntijoilla tulee yksin pohtiessa seinä vastaan. Laaja-alaisuuden ja tulevaisuuden suuntautumisen lisäksi tarvitaan vahva ymmärrys oman ymmärryksen rajoista ja luottamus muiden alan asiantuntijoiden tietoon ja näkemykseen. Monet ilmiöt, kuten korona, ovat viime vuosina synnyttäneet sosiaaliseen mediaan ison joukon itseoppineita ”asiantuntijoita”, joilta puuttuu ymmärrys oman ymmärryksen rajoista. Ja tietenkin heiltä puuttuu luottamus oikeisiin osaajiin. Tämä keskustelu helposti sekoittaa tavallisten ihmisten ajatuksia.
Ilmastonmuutos haastaa nykyiset elämäntapamme, johon me kukin olemme hyvin ihastuneita. Muutoksia pitäisi tehdä sekä ruokatottumuksiin että liikkumiseen, mukaan luettuna matkustaminen, mutta tämä herättää suurta vastustusta ja jopa vihaa. Niinpä on helppo joko nostaa kädet pystyyn, koska ”emme voi asialle mitään”, kieltää tai vähätellä asiaa väittäen, että ”ilmastonmuutosta on selvästi liioiteltu” tai vain odottaa, että joku tuottaa ratkaisuja, esimerkiksi sähköautoja, jotka mahdollistavat entisen elämäntyylin jatkumisen.
Ilmastonmuutos haastaa elämäntapamme. Muutoksia pitäisi tehdä sekä ruokatottumuksiin että liikkumiseen, myös matkustamiseen.
Ilmastonmuutosta pitää tutkita monitieteisesti, yhdistämällä erilaisten tieteenalojen osaamista ja teorioita. Tutkimuksissa on myös hyvä yhdistää luonnontieteellinen osaaminen käyttäytymistieteisiin ja humanistisiin aloihin, jolloin samalla otetaan käyttöön sekä laadullisten että määrällisten asetelmien ja analyysien vahvuudet. Kun tietoa viedään käytäntöön esimerkiksi työelämässä, panostetaan samalla tavalla monialaisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Erityisen tärkeää käytännön sovelluksille on hahmottaa, miten laajasti kyse on ihmisten käyttäytymisestä ja toiminnasta. Eikä vain yksilöiden omasta käyttäytymisestä, vaan myös päätöksistä, jotka vaikuttavat näihin ja sitä kautta ihmisten ja planeetan terveyteen lähitulevaisuudessa ja paljon pidemmällä aikavälillä.
Viitteet:
Whitmee S, ym. Safeguarding human health in the Anthropocene epoch: report of The Rockefeller Foundation-Lancet Commission on planetary health. Lancet. 2015 Nov 14;386(10007):1973-2028.
Green L, Kreuter MW. Health Program Planning: An Educational and Ecological Approach. 4th ed. Boston: McGraw-Hill, 2005.
Nieuwendyk LM ym. How perceptions of community environment influence health behaviours: using the Analysis Grid for Environments Linked to Obesity Framework as a mechanism for exploration. Health Promot Chronic Dis Prev Can. 2016 Sep; 36(9): 175–184.
Willett W, ym. Food in the Anthropocene: the EAT-Lancet Commission on healthy diets from sustainable food systems.Lancet. 2019 Feb 2;393(10170):447-492.
Hofman-Bergholm M. A Transition towards a Food and Agricultural System That Includes Both Food Security and Planetary Health. Foods. 2022 Dec 20;12(1):12.
MIKAEL FOGELHOLM ravitsemustieteen professori, Helsingin yliopisto
Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 4.
Yhteistyössä on edistetty ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi. On tärkeää hakea ja kehittää näitä keinoja monitieteisesti sekä tarjota eri koulutusasteilla opetusta ja tietoa ilmastonmuutoksesta ja sen merkityksestä. Tietosisältöjen lisäksi pitää kannustaa ilmastotoimiin, osallistaa ja luoda toivoa. Artikkeli kertoo ilmastokasvatuksen sisällöistä ja tavoitteista sekä kuvaa tapausesimerkin kautta onnistunutta opetustilannetta.
Ilmastonmuutos aiheuttaa huolta ja se voi vaikuttaa etäiseltä tulevaisuuden ongelmalta, sillä sen etenemistä ei voi päätellä esimerkiksi yksittäisen päivän säästä. Ilmastonmuutosta luonnehditaan toisinaan viheliäiseksi tai pirulliseksi ongelmaksi.
Kun aihepiiri on visainen, millaista on opettaa tai opiskella siihen liittyviä sisältöjä? Vaikeaa, kertovat monet opettajat ja opiskelijat. Ilmastonmuutos on kieltämättä haasteellinen aihe opetettavaksi. Sisällön monimutkaisuus, monialaisuus ja siihen liittyvä poliittinen lataus näkyvät myös oppimisen tilanteissa. Viheliäisen ongelman opettaminen on itsessäänkin viheliäinen prosessi. Ilmastokasvatuksen tutkimus tarjoaa siihen kuitenkin työkaluja.
Tieto on tärkeää, mutta yksinään se ei riitä
Ilmastonmuutoksen ilmiön ymmärtäminen vaatii monipuolista tietoa. Jo ilmastouutisten seuraaminen edellyttää tavalliselta lukijalta perustietoja esimerkiksi ilmakehän toiminnasta, ilmaston ja sään keskinäisestä suhteesta, kasvihuoneilmiöstä, hiilen kierrosta, energiamuodoista, yhteiskuntasuunnittelusta, poliittisesta päätöksenteosta ja tulevaisuudentutkimuksesta. Ilmastonmuutokseen liittyy paljon virhekäsityksiä, joita välillä käytetään tahallisestikin esimerkiksi poliittisessa keskustelussa tai vaikuttamisessa. Tyypillinen virhekäsitys on esimerkiksi sään ja ilmaston sekoittaminen keskenään: Runsasluminen talvi tai kolea ja sateinen juhannus ei kerro ilmaston muuttumisesta tai muuttumattomuudesta vielä mitään. Ilmasto on pitkän aikavälin käsite ja muutokset siinä tapahtuvat hitaasti, kun taas sää on tietyn ajankohdan ja tietyn paikan ilmiö. Se vaihtelee jatkossakin päivittäin. Lisäksi ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat menevät arkiajattelussa usein sekaisin: ilmastonmuutosta halutaan hillitä vaikkapa keräämällä roskia luonnosta, kun todellisuudessa kasvihuonekaasupäästöjen merkittävimmät lähteet ovat aivan muualla, kuten energiantuotannossa, liikenteessä ja ruoantuotannon päästöissä.
Sää ja ilmasto sekoittuvat usein arkiajattelussa, samoin ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat.
Opettajan, kouluttajan tai kasvattajan työn näkökulmasta ilmiön monimutkaisuus on haastavaa. Oppijan virheellisten käsitysten tunnistaminen ei aina ole helppoa ja toisaalta opettajalla saattaa olla vastaavia virhekäsityksiä. On myös perusteltua kysyä, miten syvällistä osaamista vaikkapa ilmakehäjärjestelmän toiminnasta voi edellyttää esimerkiksi varhaiskasvatuksen tai luokanopettajalta tai yhteiskunnallisen oppiaineen aineenopettajalta. Opettajan on tärkeä tunnistaa ja hallita oman työnsä kannalta olennainen ilmastotieto.
Keskeinen kestävän tulevaisuuden taito on ymmärtää asioiden yhteyksiä ja erilaisten systeemien toimintaa. Systeemiajattelun harjoittelu kuuluu olennaisena osana ilmastokasvatukseen ja systeemien jäsentäminen auttaa hahmottamaan vaikeaa oppisisältöä.
Tiedämme lisäksi, että ympäristövastuullisen toiminnan omaksuminen edellyttää ihmiseltä muutakin kuin tietoa. Vastuullisesti käyttäytyviä ihmisiä koskevat tutkimukset osoittavat, ettei tiedon lisääminen automaattisesti tarkoita vastuullisen käyttäytymisen vahvistumista (Kollmuss & Agyeman 2002). Edes ympäristömyönteiset arvot ja asenteet eivät takaa sitä, että ihminen käytännössä toimisi ympäristön puolesta. Vastuullisille valinnoille kodin piirissä tai kuluttajana sekä ympäristötoiminnalle omassa yhteisössä tai yhteiskunnassa voi olla erilaisia esteitä. Esteet voivat olla inhimillisiä, sosiaalisia, kulttuurisia tai rakenteellisia. Inhimillisiä esteitä ovat esimerkiksi mukavuudenhalu ja kiire: en ehdi tai en viitsi valita toimintamuotoa, joka olisi kyllä ympäristön kannalta hyväksi, mutta tekisi arjestani vaikeampaa. Sosiaaliset normit ja kulttuuriset tottumukset saattavat myös muodostua ympäristötoiminnan esteiksi, jos toiminta poikkeaa siitä, mitä olemme tottuneet pitämään normaalina. Rakenteelliset esteet taas ovat yhteiskunnan tai organisaation meille tarjoamia reunaehtoja, joiden puitteissa toimimme. Jos esimerkiksi työntekijä haluaisi matkustaa tapaamiseen tai konferenssiin junalla lentokoneen sijaan, mutta työnantaja ei salli hänen käyttää matkustamiseen niin paljon aikaa kuin junamatkaan tarvitaan, työntekijällä ei ole todellista vaihtoehtoa valita ympäristöystävällisempää junamatkaa.
Suurin osa suomalaisista pitää luontoa ja ympäristöä itselleen tärkeinä. Samoin ilmastonmuutosta pidetään vakavana ongelmana ja sen hillitsemiseen ollaan valmiita osallistumaan ainakin jossakin määrin. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla toteutetussa kyselyssä lukiolaiset kertoivat olevansa suopeimpia sellaisille ilmastonmuutosta hillitseville toimintamuodoille, jotka aiheuttavat heille itselleen vain vähän tai ei lainkaan vaivaa (Hokkanen ym. 2021). Jätteiden lajittelun kehittäminen ja koulun siirtyminen käyttämään uusiutuvaa energiaa saivat lukiolaisilta runsaasti kannatusta, mutta sen sijaan vastaajat eivät olleet innostuneita osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Miten tiedon ja ympäristömyönteisten asenteiden sekä toteutuvan toiminnan välisen kuilun voisi ylittää? Rakenteellisia toiminnan esteitä on mahdollista purkaa muuttamalla lainsäädäntöä tai organisaatioiden linjauksia. Inhimillisten, sosiaalisten ja kulttuuristen esteiden ylittämiseen ehdotetaan usein avuksi kasvatusta. Tehtävä on haastava ja vaatii kasvatustyöltä pitkäjänteisyyttä. Lisähaastetta ilmastokasvatukseen tuo opettajien huoli, joka on yleistynyt viime vuosina: ahdistuvatko oppijat, jos ilmastonmuutosta käsitellään opetuksessa?
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Kuvituskuva: Kielimallinne Dall-E 2:n näkemys artikkelin teemoista
Ilmastokriisi huolestuttaa nuoria
Nuorten kokema ilmastohuoli on ollut julkisen keskustelun aiheena jo muutaman vuoden. Sitä on käytetty poliittisena lyömäaseena sekä ripeiden ilmastotoimien puolesta että niitä vastaan, kuten argumentoimalla, ettei nuoria pidä pelotella ilmastonmuutoksella. Mitä siitä tiedetään?
Tutkimusten perusteella tiedetään, että nuorten huoli ilmastonmuutoksen vuoksi on lisääntynyt reilun kymmenen vuoden aikana. Kotimainen Nuorisobarometri-kysely antoi tästä viitteitä jo vuonna 2018, kun kaksi kolmesta vastaajasta kertoi tuntevansa paljon turvattomuutta ilmastonmuutoksen vuoksi. Syksyllä 2021 julkaistiin laaja kansainvälinen tutkimus nuorten ilmastotunteista ja ajatuksista ilmastonmuutoksesta. Tutkimukseen osallistui kymmenentuhatta 16–25-vuotiasta nuorta kymmenestä maasta, myös Suomesta. Caroline Hickmanin ja kollegoiden (2021) tutkimuksen mukaan selvästi yli puolet vastaajista oli erittäin tai hyvin huolissaan ilmastonmuutoksen vuoksi. Kolme neljästä vastaajasta kertoi tuntevansa pelkoa tulevaisuuden vuoksi, ja alle puolet luottaa maansa hallituksen kykyyn vastata ilmastokriisin asettamiin haasteisiin.
Monet nuoret ovat huolissaan, osa jopa äärimmäisen huolissaan. Tällaiset viestit tulee ottaa vakavasti. Huolesta huolimatta väitän, ettei ilmastoaiheiden opettamista pidä pelätä. Päinvastoin: ilmastoahdistuksen maailmassa ilmastokasvatusta kaivataan kipeästi. Hyvällä ilmastokasvatuksella on mahdollista tukea toivon näkökulmaa ja ilmastotoimijuutta sekä käsitellä vaikeita tunteita. Lapin yliopiston professori Ilkka Ratisen (esim. 2021) tutkimusten mukaan jo ilmastonmuutoksen hillitsemistä koskeva tieto lisää rakentavan toivon tunteita oppilaissa. Kun ilmastokasvatukseen yhdistää toimintaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, nuorten toimijuuden kokemusten vahvistuminen saattaa helpottaa ahdistuksen tai huolen tunteita. Kokemus siitä, että kukaan ei tee mitään, muuttuu, ja yhdessä me voimme vaikuttaa.
Jos nuoren ilmastohuolta vähätellään tai sitä pyritään hoitamaan yksinomaan mielenterveysongelmana, lopputuloksena voi olla aiempaa pahempi ahdistus. Tutkija Panu Pihkala on todennut useaan otteeseen, etteivät nuoret kaipaa terapiaa, vaan määrätietoisia ilmastotoimia. Ilmastokasvatuksessa on kuitenkin hyvä harjoitella kriisin herättämien vaikeiden tunteiden käsittelyä. Näiden tunteiden olemassaoloa ei pidä kiistää, vaan niitä on tärkeä tarkastella yhdessä, turvallisessa yhteisössä.
Ilmastokasvatuksessa on tärkeää tarkastella kriisin herättämiä vaikeita tunteita turvallisessa yhteisössä.
Kohti kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta
Kasvatuksen näkökulmasta ilmastonmuutos on siis monella tavalla hankala aihe: se on monimutkaisuudessaan vaikea ymmärtää eikä tiedon opettaminen edes riitä. Ilmastokasvatuksen toivotaan tukevan ympäristömyönteisiä arvoja ja asenteita sekä ilmastotoimijuutta, oppijaa lannistamatta, rakentaen toivon ilmapiiriä. Miten tällainen temppu tehdään?
Ilmastokasvatuksen tutkimus ja kehittely on lisääntynyt huimasti 15 viime vuoden aikana. Floridan yliopiston professori Martha C. Monroe (2019) työryhmänsä kanssa toteutti laajan katsauksen ilmastokasvatuksen tutkimuskirjallisuuteen selvittääkseen, millaista on vaikuttava ilmastokasvatus. Työryhmä löysi kuusi keskeistä teemaa: 1) oppijan kannalta merkitykselliseen tietoon keskittyminen, 2) aktiiviset ja innostavat oppimismenetelmät, 3) neuvotteleva opetuskeskustelu, 4) yhteistyö tutkijoiden kanssa, 5) virhekäsitysten käsitteleminen ja 6) yhteisöllisten projektien toteuttaminen. Tutkijoiden mukaan kaksi ensimmäistä teemaa ovat yleisesti hyvän opetuksen tunnusmerkkejä, mutta neljä muuta ovat pitkälti ilmastokasvatuksen omia erityispiirteitä. Harva opetuskokonaisuus tai ilmastokasvatuksen ohjelma kuitenkaan toteuttaa näitä kaikkia, ainakaan tieteidenvälistä ymmärrystä tukevalla kokonaisvaltaisella tavalla.
Olen itse tutkijana ja opettajana pyrkinyt rakentamaan kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta tukevia opetuksen työkaluja. Yhdessä kollegoideni Sakari Tolppasen, Hannele Cantellin ja Anna Lehtosen kanssa suunnittelimme kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen polkupyörämallin (Kuva 1), jonka tavoitteena on kuvata ilmastokasvatuksen osa-alueita tutkimustiedon pohjalta. Päädyimme polkupyörän muotoiseen malliin, sillä ilmastokasvatus, kuten polkupyöräkin, on yksi kokonaisuus, joka vaatii kaikkia osiaan toimiakseen. Pyörä on jatkuvassa liikkeessä ja tarvitsee toimiakseen käyttäjän. Vaikka mallissa korostetaan ilmastokasvatuksen kokonaisvaltaisuutta, on hyödyllistä tarkastella polkupyörän osia myös erillään toisistaan, sillä jokainen osa on tärkeä.
Kuva 1. Kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli (Tolppanen ym. 2017)
Pyörät: Tieto ja ajattelun taidot
Pyörät kuvaavat ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa ja ajattelun taitoja. Tiedon määrä ei kuitenkaan saa olla itsetarkoitus, vaan tietoa tulee käyttää kriittisesti, vertaillen, analysoiden ja uutta ymmärrystä rakentaen. Molempia pyöriä tarvitaan yhtä aikaa.
Runko: Arvot, identiteetti ja maailmankuva
Oppijan identiteetti, arvot ja maailmankuva luovat perustan ilmasto-oppimiselle. Niiden muodostamaan runkoon kiinnittyvät myös uudet tiedot ja taidot. Ilmastonmuutoksen viheliäisyys näkyy siihen liittyvissä arvoristiriidoissa. Arvokeskustelua tulisi käydä monipuolisesti, esimerkiksi ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja muiden eliölajien oikeuksien näkökulmista.
Ketjut ja polkimet: Toiminta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi
Tiedot ja ajattelun taidot konkretisoituvat käytäntöön toiminnan avulla. Toiminnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä toimintaa ”todellisen elämän” kysymysten parissa. Nuorikin oppija pystyy osallistumaan toimintaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, kun häntä siihen kannustetaan ja ohjataan.
Satula: motivaatio ja osallisuus
Polkupyörä ei kulje ilman polkijaa eikä polkija jaksa polkea kauan ilman satulaa. Etenkään nuoret pojat eivät välttämättä koe ilmastonmuutosta heitä itseään koskevaksi ongelmaksi (esim. Degerman 2016). Jotta ilmastokasvatus olisi motivoivaa, sen tulee kuvata ilmastonmuutosta oppijalle merkityksellisenä. Lisäksi on tärkeä osoittaa tapoja, joilla oppija itse voi muuttaa maailmaa aiempaa kestävämmäksi.
Jarrut: Toiminnan esteet
Ympäristövastuullisen toiminnan edistämisessä on keskeistä ymmärtää, mikä jarruttaa toimintaa ja estää ihmisiä toimimasta. Esteet ovat usein inhimillisiä, vaikkapa laiskuudesta ja mukavuudenhalusta johtuvia, mutta myös rakenteellisia esteitä on paljon. Kun esteet tunnistetaan, niitä on helpompi myös purkaa ja ylittää.
Lamppu: Toivo ja muut tunteet
Ilmastonmuutos ilmiönä herättää osassa ihmisistä voimakkaita tunteita, joita mallissa kuvaa etenemistä ohjaava lamppu. Monet opiskelijat kokevat ilmastonmuutoksen käsittelyn yhteydessä vaikeita tunteita, kuten huolta, pelkoa, surua, syyllisyyttä, vihaa ja toivottomuutta. Nämä tunteet vaikuttavat oppimiseen. Ilmastokasvatuksen tulee kuitenkin herättää toivoa ja myötätuntoa: valoa, jonka avulla polkija uskaltaa edetä pimeääkin tietä.
Ohjaustanko: Suuntaaminen tulevaisuuteen
Tulevaisuuden pohtiminen ja visioiminen on keskeinen ilmastokasvatuksen osa-alue: ohjaustangolla pyörää ohjataan haluttuun suuntaan. Kasvatuksessa tulee tarjota keinoja tarkastella tulevaisuutta kriittisesti, mutta myönteisessä valossa. Tulevaisuuskasvatuksessa harjoitellaan päätösten tekemistä silloinkin, kun tulevaisuus on epävarma.
Polkupyörämallissa on mallin selkeyden vuoksi yksi polkupyörä. Ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimissa keskeistä on kuitenkin se, että toimitaan yhdessä.
Entä jos ilmastokasvatus keskittyisikin ratkaisuihin?
Kuten edellä totesin, tieto ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja sopeutumisen keinoista vahvistaa oppijassa rakentavan toivon tunnetta. Perinteinen tapa kertoa ilmastonmuutoksesta sekä opetuksessa että ilmastoviestinnässä on yleensä lähtenyt liikkeelle ongelmasta. Ilmastotoimijuuden kehittymiselle rakentava toivo on kuitenkin keskeisessä asemassa: Kun oppijan toivo perustuu siihen, että hän luottaa sekä itseensä että muihin toimijoihin ilmastonmuutoksen ratkaisijoina, hän on valmis osallistumaan toimintaan ilmaston puolesta (Ojala 2015). Tätä tunnetta voisi olla mahdollista vahvistaa keskittymällä kasvatuksessa ratkaisuihin ongelman sijaan.
Ratkaisukeskeisyyttä onkin ehdotettu suunnaksi, johon ilmastokasvatuksen kehittämistä tulisi viedä (esim. Ratinen ym. 2019). Ei kuitenkaan ole aivan selvää, miten ratkaisukeskeistä ilmastokasvatusta toteutetaan. Kasvihuoneilmiöstä ja hiilipäästöistä liikkeelle lähteminen istuvat ainakin omassa ajattelussani niin tiukassa, että niistä irti päästäminen tuntuu vaikealta. Voiko puhua ratkaisuista, jos oppija ei tiedä, että on olemassa ongelma? Täytyyhän oppijan oppia, miksi ilmastoasiaa opiskellaan.
Ratkaisukeskeinen lähestymistapa tuntuu luontevalta, kun pohditaan pienten lasten ilmastokasvatusta. Varhaiskasvatuksessa tai alkuopetuksessa oppijan valmiudet eivät riitä ilmastonmuutoksen ilmiön opiskeluun syvällisesti. Sen sijaan kestävän arjen käytäntöjen sekä ympäristömyönteisten arvojen ja asenteiden opettelu on varsin luontevaa. Miksi-kysymykseen ehditään palata myöhemmin. Ratkaisujen käsittelyä sekä hillinnän että sopeutumisen käsittelyä olisi tärkeä lisätä myös myöhempinä kouluvuosina, toisella asteella ja aikuiskoulutuksessa.
Ratkaisuihin keskittyminen voisi tuoda helpotusta yhteen uuteen kasvatuksen kentällä ilmenneeseen haasteeseen: nuorten kyllästymiseen. Osa nuorista kokee, että ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen liittyviä sisältöjä tulee kouluopetuksessa vastaan ihan koko ajan, jo liikaa (esim. Hokkanen ym. 2021). Itse uumoilen, että ympäristö- ja kestävyyskasvatuksesta puuttuu nousujohteisuutta. Onko niin, että samat kestävän kehityksen sisällöt käydään läpi nuoren koulupolulla moneen otteeseen? Ehkä ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumisen keinojen kautta päästäisiin kiinni sellaiseen merkitykselliseen tietoon, joka olisi oppijan näkökulmasta tuoretta ja kiinnostavaa. Voidaanko tutustua oman kunnan tai paikallisen yrityksen ilmastotyöhön? Tai ihan uusiin innovaatioihin? Etenkin ammatillisessa koulutuksessa olisi tärkeä kiinnittää ilmastonmuutokseen liittyvät sisällöt luontevasti opiskelijan omaan ammattialaan.
Ilmastokasvatuksen polkupyörämallissa on paljon osia. Malli perustuu tutkimukseen, mutta on tarkoitettu myös käytännön opetustyön suunnitteluun. Polkupyörämalli tukee ennen muuta isojen oppimiskokonaisuuksien suunnittelua: olemmeko ottaneet huomioon kaikki olennaiset näkökulmat ja lähestymistavat? Yksittäisen tehtävän tai oppitunnin aikana kaikkien pyörän osien ei tarvitse olla käytössä, mutta esimerkiksi opetussuunnitelmatyössä, oppimateriaalien laatimisessa tai nonformaalien ilmastokasvatusohjelmien suunnittelussa on hyvä varmistaa, että eri teemat on muistettu huomioida. Polkupyörämallia on käytetty sekä suunnittelun että arvioinnin tukena kaikissa näissä yhteyksissä.
Kekseliäin ja ehdottomasti hauskin ilmastokasvatuksen kokeilu, jossa itse olen soveltanut polkupyörämallin mukaista kokonaisvaltaista ilmastokasvatusta, tapahtui partioleirillä. Suomen Partiolaisten suurleiri Kajolla heinäkuussa 2022 rakensimme* suurikokoisen ilmastolabyrintin, jonka pedagoginen perusta lepäsi juuri polkupyörän varassa. Labyrintin tavoitteena oli tarjota ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa tuoreella tavalla 12–17-vuotiaille leiriläisille ja kannustaa heitä keskustelemaan ja pohtimaan kestävää tulevaisuutta.
Käytännössä kyseessä oli isokokoinen oppimispeli. Ryhmät tekivät labyrintin käytävillä aikamatkan vuodesta 2022 vuoteen 2100. Jokaisessa tienhaarassa ryhmä joutui tekemään tehtävän tai valinnan, jonka tulos ratkaisi, mihin suuntaan he jatkaisivat matkaa. Tehtävät olivat vaativia: joskus ryhmä teki päätöksiä kansainvälisessä ilmastokokouksessa ja joskus kotimaisessa kunnanvaltuustossa. Matkan varrella he seurasivat kuvitteellisten ikätoveriensa, alussa 15-vuotiaiden partiolaisten Islan, Leon ja Vekan aikuistumista ja elämäntarinaa. Labyrintin sisällä ryhmät pääsivät myös keskustelemaan Ilmastotutkijan, Talousjohtajan ja Epäilijän roolihahmojen kanssa. Risteyksissä tehdyt valinnat johdattivat ryhmän lopulta yhdelle kolmesta uloskäynnistä vuonna 2100: +1,5°C, +2,5°C tai +4,5°C maailmaan. Portilla odotti vielä aikuinen partiojohtaja, joka kertoi nuorille, millaiseen tulevaisuuteen he olivat päätyneet, ja keskusteli kokemuksesta heidän kanssaan.
Labyrinttimme on esimerkki siitä, että viheliäisestä ja ahdistavastakin aihepiiristä on mahdollista toteuttaa elämyksellinen ja hauska oppimiskokemus. Ilmastolabyrintti oli leirillä suosittu aktiviteetti. Arviolta 8 000 partiolaista kulki viikon aikana labyrintin läpi. Monet halusivat seikkailla siellä useamman kerran ja tutkia reitin sekä Pariisin sopimuksen mukaiseen, tavoiteltavaan tulevaisuuteen että muihin, synkempiin suuntiin. Leikin varjolla ja yhdessä kavereiden kanssa oli turvallista pohtia, mitä tapahtuu, jos ilmastotavoitteita ei saavuteta. Toisaalta päästiin tutustumaan myös ratkaisuihin.
Vaikka ilmastonmuutos on vaikea opittava ja opetettava aihe, ilmastokasvatus voi parhaimmillaan olla mielenkiintoista, antoisaa ja hauskaa. Kasvatuksen ja koulutuksen ammattilainen tarvitsee kuitenkin sen suunnitteluun ja toteuttamiseen riittävästi aikaa sekä mahdollisuuden pitää asiantuntemuksensa ajan tasalla. Monimutkainen aihepiiri hyötyy monialaisesta yhteistyöstä. Ilmastokasvatusta kannattaa suunnitella ja toteuttaa mahdollisuuksien mukaan yhdessä kollegoiden kanssa.
*Labyrinttityöryhmän jäsenet: Essi Aarnio-Linnanvuori, Jaakko Nuottokari, Maria Nuottokari, Laura Riuttanen, Sami Saarnio ja Maria Sainio
Kollmuss, Anja & Agyeman, Julian 2002. Mind the gap: Why do people act environmentally and what are the barriers to pro-environmental behavior? Environmental Education Research 8:3, 239–260.
Ojala, Maria 2015. Hope in the Face of Climate Change: Associations With Environmental Engagement and Student Perceptions of Teachers’ Emotion Communication Style and Future Orientation. The Journal of Environmental Education, 46:3, 133–148, DOI: 10.1080/00958964.2015.1021662
Liisa Häikiö: Tutkimushaaste: Ilmastohätätila edellyttää yhteiskunnallisen osaamisen uudistamista
Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 3.
Monet ovat pitkään toivoneet ja luottaneet, että teknologiset innovaatiot ratkaisevat ilmastonmuutoksen. Hiilineutraalit ratkaisut asumisessa, liikkumisessa, teollisuudessa ja yhteiskuntien toimintaa ylläpitävissä toiminnoissa ja infrastruktuureissa ovat kehittyneet harppauksin viime vuosikymmenten aikana. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) raportissa arvioitiin ilmastopäästöjen vähentämissitoumusten ja toteutuneiden päätösten välistä kuilua: sen mukaan tilanne on kuitenkin lohduton. Raportti osoittaa, että valtiot viivyttelevät ilmastopäästöjen vähentämisessä. Globaalisti asetettuja tavoitteita on jo tällä hetkellä lähes mahdotonta saavuttaa.
Jos emme saavuta asetettuja tavoitteita, ihmiskunta on tulevaisuudessa hyvin vakavan uhan edessä. On arvioitu, että yli 1,5 asteen lämpeneminen heikentää ihmisten elinoloja niin paljon, että tilanteeseen sopeutuminen on vaikeaa ja kallista. Arvioon on helppo luottaa. Ilmaston lämpeneminen näkyy jo tällä hetkellä erilaisina kriiseinä: kuivuutena ja tulvina sekä niitä seuraavina sotina, nälänhätinä ja muuttoliikkeenä. Se näkyy myös yllättävinä ja nopeina tapahtumina, esimerkiksi energian saatavuuden ja hinnan muutosten aiheuttamina arkisina, taloudellisina ja poliittisina ongelmina.
Olemassa olevan tieteellisen tiedon perusteella hiilineutraalit ratkaisut tulisi ottaa käyttöön välittömästi ja luopua fossiiliseen energiaan perustuvasta toiminnasta. Vihreä siirtymä perustuu siis pitkälti käytössä olevaan tekniikkaan. Ilmastohätätila kuvastaa sitä, että aikaa ei ole jäljellä mullistavien uusien teknologioiden kehittämiseen ja niiden laajamittaiseen käyttöönottoon.
Yhteiskunnallinen kysymys
Ilmastonmuutoksen hillinnästä ja siihen sopeutumisesta on tullut yhä vahvemmin yhteiskunnallinen kysymys. UNEP:in raportin otsikko kuvaa tilanteen osuvasti. Vapaasti suomennettuna se kuuluu näin: ”Sulkeutuva ikkuna. Ilmastonmuutos vaatii yhteiskuntien nopeaa muutosta”.
Ilmastonmuutokseen vastaaminen edellyttää laaja-alaista kestävyysmurrosta, jonka aikana yhteiskunnat sopeuttavat ja vakiinnuttavat toimintansa ympäristön kantokyvyn rajoihin niin, ettei ihmisten toiminta häiritse liiaksi luonnonprosesseja. Ilman yhteiskunnan uudistamista ja merkittävää yhteiskunnallista muutosta ihmiskunta ei kykene vastaamaan ilmastonmuutokseen ja sen seurauksiin riittävän nopeasti. Yhteiskunnat ovat siirtymässä ilmastonmuutoksen hillinnän etsikkoajasta ilmastonmuutoksen sopeutumisen aikaan. Ilmastopäästöjen vähentämisen ohella on välttämätöntä huolehtia ilmastohaitoista ja niiden seurauksista.
Ilmastonmuutokseen hillintään ja sopeutumiseen liittyvä yhteiskunnallinen muutos tapahtuu samanaikaisesti monella eri tavalla. Siirtymä kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa muuttaa yhteiskuntaa. Tekniset, taloudelliset ja poliittiset ratkaisut siirtymän edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi muuttavat vallitsevia ajattelumalleja ja yhteiskunnan toimintalogiikkoja. Ilmastonmuutoksen suorat ja epäsuorat vaikutukset sekä niihin sopeutuminen muuttavat myös yhteiskuntaa. Esimerkiksi kaupunkien kuumeneminen kaupungit ja muuttuvat sademäärät vaikuttavat suoraan ihmisten arkeen ja synnyttävät uudenlaisia hyvinvointiriskejä.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Yhteiskunnat ovat haavoittuvaisia ilmastonmuutoksen aiheuttamien ennakoimattomien yhteiskunnallisten muutosten edessä. Muutokset eivät välttämättä noudata samalaisia polkuja kuin aiemmin, vaan niiden synty, eteneminen ja vaikutukset ovat ennakoimattomia. Olemme ihmiskuntana ja yhteiskuntana ison murroksen ja valtavien kysymysten äärellä. Ilmastohätätila yhteiskunnallisena kysymyksenä läpäisee koko yhteiskunnan yksilöstä rakenteisiin ja paikallisesta globaaliin.
Vastaako suomalaisen yhteiskunnan nykyinen osaaminen sitä kehitystä, jota ilmastonhätätilasta selviytymiseksi tarvitaan? Tähän mennessä havaittava kehitys on ollut ristiriitaista. Suomi menestyy kestävän kehityksen kansainvälisissä vertailuissa, mutta on samanaikaisesti väestömäärään suhteutettuna yksi suurimmista ilmastopäästöjen aiheuttajista. Korkea ja suhteellisen tasaisesti jakautunut hyvinvointi on saavutettu ylittämällä luonnonvarojen kantokyky. Näin ei voi enää tulevaisuudessa toimia.
Reilu siirtymä
Ilmastonmuutoksen vaikutukset ja niihin sopeutuminen kohdistuvat epätasaisesti. Olemassa olevat eriarvoisuudet uhkaavat syventyä ja ennestään haavoittuvassa asemissa olevat joutuvat entistä enemmän alttiiksi muutosten vaikutuksille. Globaalisti tämä on kiistatonta, kun ilmastonmuutoksen uhkat kohdistuvat erityisesti globaalin etelän köyhiin maihin. Eriarvoisuus on moninainen ilmiö, jonka vaikutukset ulottuvat globaalitason ohella yhteiskuntien jäsenten välisiin eriarvoisuuksiin. Monilla ei ole tietoa ilmastonmuutoksen merkityksestä ja ennakoiduista vaikutuksista omassa arjessa, joten he eivät voi varautua muutoksiin. Ilmastonmuutoksen torjunnan ohjauskeinot ovat pääosin markkinaperusteisia, joten niiden merkitys on erilainen varakkaiden ja pienituloisten arjessa. Kriisit myös synnyttävät uudenlaisia, osin ennakoimattomia eriarvoisuuksia esimerkiksi elinkeinojen uudistuessa. Osa kykenee tarttumaan uudistuvan yhteiskunnan mahdollisuuksiin, osa ei.
Kansainvälisessä keskustelussa käsitteet reilu siirtymä ja oikeudenmukainen siirtymä ovat vakiintuneet kuvaamaan sitä, että vihreässä siirtymässä ja hiilineutraalin yhteiskunnan tavoittelussa pitää huomioida muutoksen sosiaaliset vaikutukset. Se on lähtöisin yhdysvaltaisten ammattijärjestöjen käyttöön ottamasta käsitteestä just transition, jonka avulla ne ovat pyrkineet siihen, että ilmastonmuutoksen hillinnän takia tapahtuva teollisuuden ja työmarkkinoiden muutos ei saa kohtuuttomasti heikentää työntekijöiden toimeentuloa.
Euroopan unionissa reilu siirtymä on kytketty Euroopan vihreän kehityksen sopimuksen (the European Green Deal) toimeenpanoon. Vuonna 2019 sovitun vihreän kehityksen sopimuksen keskeisiä periaatteita ovat reiluus ja solidaarisuus. Reilu siirtymä merkitsee sitä, että kaikki pysyvät mukana yhteiskunnallisessa muutoksessa kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Reilu siirtymä sisältää tässä yhteydessä työn ja koulutuksen muutokset. Pyrkimyksenä on tukea laadukkaita työmarkkinoita sekä yhdenvertaista pääsyä koulutukseen ja työharjoitteluun. Tämä lisäksi tavoitteena on reilu verotus ja riittävä sosiaaliturva sekä kohtuuhintaiset palvelut ja asuminen.
Vihreän kehityksen avulla tuetaan laadukkaita työmarkkinoita ja yhdenvertaista pääsyä koulutukseen ja harjoitteluun.
Vihreän sopimuksen mukaan reilu siirtymä edellyttää politiikkatoimenpiteiden koordinaatiota alueiden ja tasojen välillä sekä yhteiskunnallisten toimijoiden osallistamista. Taustaoletuksena reilun siirtymän tavoittelussa on, että erityisesti köyhyys, mukaan lukien energiaköyhyys sekä työttömyys ja osaamisen puutteet, heikentävät yksilöiden ja kotitalouksien mahdollisuuksia osallistua ja pärjätä muutoksessa kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Tavoitteena on uusi talousmalli ja kestävä talouskasvu.
Suomessa EU:n vihreän kehityksen sopimus ja reilun siirtymän rahoitus on suunnattu työelämän kehittämisen kannalta kahteen merkittävään asiaan: elinkeinojen uudistamiseen ja kansallisen osaamiseen vahvistamiseen. Puhtaiden energiaratkaisujen, kiertotalousratkaisujen ja vähäpäästöisten innovaatioiden ansiosta vihreä siirtymä merkitsee uusiutuvaan energiantuotantoon perustuvia teknologisia ratkaisuja, jotka synnyttävät työpaikkoja. Muutoksessa kietoutuvat toisiinsa hiilineutraalisuus ja digitaalisuus.
Osaamiskriisi
Ymmärrys siitä, että ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen ovat perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen muutosprosessi näkyy ohuesti vihreään, reiluun siirtymään tähtäävässä työelämän kehittämisessä tai elinkeinojen muutoksessa. Yhteiskunnallinen osaaminen ja sen vahvistamisen tarpeet eivät näy valituissa toimenpiteissä.
Ne olisivat kuitenkin tarpeen, kun tavoitellaan nopeaa muutosta kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa ja sopeudutaan jo ilmeneviin ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Kun ilmastoriskit konkretisoituvat, yhteiskunnallisen toiminnan ja yhteiskuntien hallinnan merkitys vahvistuu reilun siirtymän toteuttamiseksi. Nykyisessä ja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan laaja-alaista yhteiskunnallista osaamista. Se ei kuitenkaan riitä. Ilmastohätätilan ottaminen vakavasti merkitsee olemassa olevan tiedon ja oletusten kyseenalaistamista ja uudistamista.
Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa hahmotelleet ekososiaalisen tutkimusagendan ilmastohätätilan huomioimiseksi sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Esitämme, että sosiaalipolitiikan tutkimuksen tulisi enenevässä määrin huomioida omaksuttujen lähestymistapojen ekologisesti ongelmalliset piirteet ja hyvinvointivaltion merkitys kestävän kehityksen muutoksessa. Näistä molemmista on vain vähän tietoa. Tarvitsemme käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa siitä, miten sosiaalipoliittiset uudistukset ja ratkaisut tukevat ja edistävät kestävää hyvinvointia maailmanlaajuisesti ja yli sukupolvien.
Sosiaalipolitiikan tutkimuksen tulisi yhä enemmän ottaa huomioon nykyisten lähestymistapojen ekologisesti ongelmalliset piirteet ja hyvinvointivaltion merkitys kestävän kehityksen muutoksessa.
Sosiaalipoliittisen tutkimuksen uudistamiseksi tarvitsemme tietoa myös laajemmalta kuin sosiaalipolitiikan toimeenpanosta. Ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen muuttaa ihmisten arkea, elämisen edellytyksiä ja yhteiskunnallisia normeja. Yksilöiden, julkisen vallan ja markkinoiden keskinäiset oikeudet, vastuut ja velvollisuudet ovat muutoksessa, erityisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön, mutta myös suhteessa globaaliin yhteisöön ja tuleviin sukupolviin. Tulevaisuuden talousmallit, jotka edistävät reilua siirtymää kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa, irtoavat fossiilitaloudesta ja luonnonvarojen ylikulutuksesta. Siten ne haastavat nykyisen talousajattelun ja yhteiskunnallisen päätöksenteon talousperustan. Yksistään nämä muutokset kuvastavat, miten isojen kysymysten ja epävarmuuksien äärellä yhteiskunnat ovat.
On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyvää yhteiskunnallista osaamista puuttuu meiltä. Sanoisin jopa, että meillä on osaamiskriisi. Perimmäisenä syynä on tutkimustiedon puute. Yhteiskuntatieteissä ilmastonmuutosta on pääosin pidetty teknisten tieteiden ja luonnontieteiden aiheena tai yhteiskuntatieteiden eriytyneenä tutkimusteemana. Sen väistämätöntä kietoutumista yhteiskunnan yleiseen muutokseen ei ole niinkään tunnistettu. Puuttuvan tai hajanaisen tutkimustiedon vuoksi myös yhteiskunnallinen koulutus uudistuu hitaasti huomioimaan ilmastonmuutoksen yhteiskuntaa uudistavan luonteen.
Kestävän kehityksen osaaminen
Koulutuksen uudistumista on kuitenkin jouduttanut kestävän kehityksen konkretisoituminen keskeiseksi koulutuspoliittiseksi tavoitteeksi. Ilmastonmuutos on yksi kestävän kehityksen 17 tavoitteesta. Kaikkineen tavoitteet kattavat laajan kirjon hyvinvointiin, talouteen ja ympäristöön liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita kuten köyhyyden poistaminen, luonnonvarojen säilyttäminen ja eriarvoisuuden poistaminen paikallisesti ja globaalisti. Yhtenä tavoitteena on tarjota kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet.
Suomessa kestävä kehitys on pyritty integroimaan kaikille koulutusasteille oppimis- ja osaamistavoitteeksi, mutta myös osaksi toimintatapojen uudistamista. Yliopistoissa tämä on näkynyt siinä, että kaikilla yliopistoilla on sopimuksissa opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa erikseen maininta siitä, miten ne edistävät toiminnassaan kestävää kehitystä. Näin yliopistot ovat osaltaan pyrkineet ottamaan opetuksen lähtökohdaksi kansainväliset kestävän kehityksen tavoitteet.
Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö (UNESCO) on linjannut sitä, miten koulutusta tulisi uudistaa kestävän kehityksen lähtökohdista. Kestävän kehityksen koulutuksessa tiedollisten tavoitteiden ohella tärkeitä ovat yhteisyyteen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyvät oppimis- ja osaamistavoitteet. Koulutus pyrkii yhteiskunnan uudistamiseen. Koulutuksen ansiosta yksilöistä tulee kestävän kehityksen muutoksen tekijöitä, joilla on tietoa ja halua edistää kestävää kehitystä elämän eri osa-alueilla, omissa yhteisöissään ja toimintaympäristöissään.
Tästä lähtökohdasta UNESCO on määritellyt kestävän kehityksen avaintaidot. Näitä ovat taito ajatella systeemisesti, strategisesti ja ennakoiden sekä taito ymmärtää normeja, ajatella kriittisesti, tehdä yhteistyötä, ratkaista ongelmia ja arvioida omaa toimintaansa.
Kestävän kehityksen osaaminen korostaa siten toimijoiden kykyä uudistaa yhteiskuntaa vastuullisesti. Kestävän kehityksen laaja-alaisuus merkitsee sitä, että kestävän kehityksen koulutuksen tavoitteena pitää olla myös kestävän kehityksen kokonaisuuden hahmottaminen. Yksittäisiin tavoitteisiin kohdistuvan tietämyksen ohella korostuu taito tulkita ja ymmärtää yhteiskuntaa sekä toimia kestävän kehityksen tietämyksen mukaan. Pedagogisena tavoitteena on eräänlainen kestävyysmurroksen pedagogiikka, jossa korostuu oppijalähtöisyys. Tavoitteena on koulutuksen keinoin vahvistaa kriittistä ajattelua ja osallistumista kestävän tulevaisuuden luomiseen.
Yliopistoissa kestävän kehityksen osaamisen kehittäminen on näyttänyt keskittyvän sen pohtimiseen, tulisiko kestävän kehityksen opinnot integroida koulutusohjelmiin ja opintojaksoihin, tarjota erillisinä, kaikkiin tutkintoihin liittyvinä opintokokonaisuuksina vai omana koulutusohjelmanaan. Mitä kestävän kehityksen osaaminen tarkoittaa ja miten osaaminen osoitetaan? Riittääkö se, että keskittyy johonkin kestävän kehityksen tavoitteeseen vai tarvitseeko osoittaa, että hallitsee laajemman ymmärryksen eri tavoitteista ja kestävän kehityksen ajattelusta? Vähemmän on keskusteltu kestävän kehityksen avaintaitojen merkityksestä ja siitä, miten niiden soveltaminen muuttaa koulutuksen toteuttamisen tapoja.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Kestävän kehityksen erilaisia koulutusratkaisuja on otettu käyttöön paikallisesti ja kansallisesti, minulla ei ole tietoa niiden kokonaisuudesta ja merkityksestä. Opiskelija, joka on kiinnostunut kestävän kehityksen kysymyksistä ja ilmastonmuutoksesta, todennäköisesti löytää koulutustarjonnasta itselleen sopivia kursseja ja koulutuskokonaisuuksia.
Yliopistossa opettavien täydennyskoulutustarve on kuitenkin ilmeinen, jos kestävän kehityksen koulutuksen tavoitteena on vastata ilmastohätätilan takia syntyneeseen osaamiskriisiin ja siihen, että ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyvä yhteiskunnallinen osaaminen on keskeinen asiantuntijataito yhteiskunnallisella alalla.
Yhteiskunnalliselle osaamiselle on paljon kysyntää ja uusia sovellusaloja ilmastohätätilan oloissa. Muutos edellyttää uusia taitoja, arvoja ja asenteita kuten UNESCO:n linjauksetkin korostavat. Nämä ovat yhteiskunnallisen asiantuntijuuden keskiössä. Monet yhteiskuntatieteelliset tutkimusperinteet luovat toimivan ja sovellettavissa olevan perustan yhteiskunnallisen muutoksen ymmärtämiseksi myös ilmastohätätilan aikakaudella. Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen suorittaneet ovat yhteiskunnallisen muutoksen asiantuntijoita.
Mielestäni keskeinen haaste yhteiskunnalliselle koulutukselle on, että ilmastohätätilan tieto- ja taitotarpeisiin vastaaminen edellyttää jaettua asiantuntijuutta. Viimeisimmässä hallitusten välisen ilmastopaneelin (ICPP) raportissa vaaditut systeemiset yhteiskunnalliset muutokset edellyttävät integroitua lähestymistapaa päätöksenteossa. Systeeminen, integroitu lähestymistapa edellyttää tieteiden välistä osaamista. Esimerkiksi kestävän kehityksen ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta ulottuvuudesta on monessa yhteydessä luontevaa yhdistää kaksi ulottuvuutta samanaikaisesti saavutettavaksi tavoitteeksi. Kolmen ulottuvuuden yhdistäminen kestävän kehityksen ratkaisuiksi on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi.
Tarvitsemme uudenlaisia käsitteitä ja teorioita tieteenalalähtöisen tutkimuksen rinnalle ja yhteyteen. On vaikeaa yhdistää ympäristö, luonnonprosessit ja luonnonvarat yhteiskuntatieteellisiin analyyseihin ja tulkintoihin. Monitieteiset lähestymistavat ilmastohätätilaan ja sen takia muuttuvaan yhteiskuntaan luovat uudenlaisia mahdollisuuksia ymmärtää tilannetta ja etsiä ratkaisuja käsillä oleviin ongelmiin. Olisi tärkeää, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus osallistuisi yhä aktiivisemmin ilmastohätätilassa tarvittavan tiedon tuottamiseen esimerkiksi ilmiö- ja toimijalähtöisillä tutkimustavoilla, joissa tutkimus muotoutuu vuorovaikutuksessa tutkittavan todellisuuden kanssa.
Tavoitetta tukee Strategisen tutkimuksen neuvoston vuoden 2023 teemahaku. Tutkimuksen teemana on oikeudenmukainen vihreä murros, jossa keskiössä ovat energiaratkaisut ja yhteiskunnalliset ratkaisut. Neuvosto rahoittaa yhteensä noin kymmenen kuusivuotista tutkimuskonsortiota, jotka tarkastelevat oikeudenmukaista vihreää siirtymää. Mielestäni tämä on merkittävä avaus yhteiskunnallisen asiantuntijuuden uudistamiseksi suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kun aikaa ei ole hukattavaksi, olisi tärkeä huolehtia, että oikeudenmukaiseen vihreään murrokseen keskittyvien tutkimusten tuottama osaaminen ja tieto välittyisivät heti yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen. Koulutuksen yhteys tutkimukseen on olennainen tekijä siinä, että yhteiskuntatieteellinen koulutus ja yhteiskunnallinen asiantuntijuus kykenee vastaamaan ilmastohätätilan aiheuttamaan tilanteeseen.
Tämä koskee tutkinto-opiskelijoiden lisäksi nykyisten asiantuntijoiden osaamisen päivittämistä. Näiden tulisi perustua tutkittuun tietoon. Valtaosa nykyisistä asiantuntijoista ja päätöksentekijöistä on saanut koulutuksensa aikana, jolloin ilmastonmuutos oli kyllä tiedossa, mutta ilmastohätätila ei vielä ollut konkretisoitunut nykyisellä tavalla. Miten turvataan yhteiskunnallisen asiantuntijuuden ajantasaisuus ilmastohätätilan muuttaessa toimintatapoja ja edellyttäessä uudenlaista osaamista? Tutkimuksen ja yhteiskunnallisen todellisuuden kytkeminen koulutukseen edellyttää aikaa.
Ajattelutapojen uudistuminen
Edellyttääkö ilmastohätätila ja kestävä kehitys paradigman muutosta yhteiskuntatieteissä ja sen koulutuksessa? Silloin tavat tulkita, ymmärtää, käsitteellistää ja opettaa tarkastelevia ilmiöitä ja kysymyksiä muuttuisivat perustavalla tavalla uudenlaisiksi. Uskon, että näin käy osittain.
Syynä on se, että valtiot ovat vastanneet hitaasti ilmastonmuutoksen tuomaan uhkaan. Kyvyttömyys siirtyä riittävän nopeasti hiilineutraaliin yhteiskuntaan merkitsee sitä, että kestävyysmurros on todennäköisesti suurempi yhteiskunnallinen muutos kuin teollistuminen ja modernin yhteiskunnan synty. Ilmastohätätila merkitsee monien yhteiskuntaa jäsentävien ajattelu- ja toimintatapojen uudistumista. Esimerkiksi yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaava talousajattelu tulee muuttumaan kestävyysmurroksessa. Kukaan ei vain tiedä vielä täsmällisesti, miten.
Varmaa on, että vihreä siirtymä edellyttää koulutusta ja luo uusia koulutustarpeita monille aloille. Olen tässä keskittynyt yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen, mutta koulutuksen keskeisenä tehtävänä on tukea kansalaisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallistua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan uudistamiseen sekä pärjätä yhteiskunnan muutoksessa. Ilmastonmuutos ja ilmastotoimet vaikuttavat tulevaisuuden osaamistarpeisiin Suomessa niin, että kriittinen ajattelu, demokratiataidot, tulevaisuuden ennakointi ja systeeminen ajattelu ovat tärkeitä taitoja kaikilla aloilla. Monilla tulevaisuuden aloilla tarvitaan yhteiskunnallista tietoa ja kykyä ymmärtää oman ammatillisen toiminnan merkitystä ilmastohätätilassa ja yhteyttä yhteiskuntien kestävään kehitykseen.
Vihreä siirtymä edellyttää koulutusta ja luo uusia koulutustarpeita monille aloille.
Yhteiskunnallisen osaamisen uudistaminen ilmastohätätilan keskellä vaatii panostuksia koulutukseen ja sivistykseen. On tärkeää huolehtia koulutusmahdollisuuksista niin, että lapset, nuoret ja aikuiset kykenevät ymmärtämään alati muuttuvaa maailmaa. Oppijalähtöinen kestävyysmurroksen pedagogiikka merkitsee sitä, että opetus on valmiiden jäsennysten ja vastausten sijaan epävarmuuden ja muutoksen ymmärtämistä ja opiskelijoiden kouluttamista eettisesti vahvoiksi yhteiskunnan uudistajiksi. On ajattelutapojen tuulettamisen ja ikkunoiden avaamisen aika!
LIISA HÄIKIÖ professori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto
Artikkelin kuvat on tuotettu koneoppimiseen perustuvalla Dall-E 2 -kielimallinnesovelluksella.
Tero Toivanen: Kestävyystavoitteet saavutetaan panostamalla osaamiseen ja työllisyyteen
Akava Works -artikkelisarja ”Ilmasto ja osaaminen”, osa 2.
Me suomalaiset olemme ylpeitä osaamisestamme. Ylpeyden tunteeseen on vankat historialliset perusteet, sillä Suomen kehityshistoria on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Syrjäisestä ja maatalousvaltaisesta maasta kehkeytyi toisen maailmansodan jälkeen teollinen hyvinvointivaltio, joka yhdisti onnistuneesti talouskasvun, korkean työllisyyden ja tasa-arvon.
Vaikean 1990-luvun laman jälkeen Suomi onnistui keskittämään resursseja ja osaamistaan nousevaan digitaaliseen talouteen. Nokian vanavedessä luotiin kansainvälisesti kilpailukykyinen teknologiasektori, olkoonkin, että samalla politiikassa luovuttiin joistakin hyvinvointivaltion tärkeistä periaatteista, kuten täystyöllisyyden ja kattavan tulonjaon tavoittelusta. Laadukasta koulutusta, kansalaisten laajaa osaamispohjaa sekä innovatiivista ja kilpailukykyistä yritystoimintaa on vaalittu pienen maamme menestyksen avaimina.
Vajaan kahden viime vuosikymmenen kehityksessä on kuitenkin tummempiakin sävyjä. Nokian romahduksen jälkeen uusia kansainvälisesti merkittäviä osaamis- ja teknologiakeskittymiä on syntynyt niukasti. Taloustieteilijät ovat toistuvasti tuoneet esiin huolen maamme tuottavuuskehityksestä. Suomen panostukset tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan (TKI) ovat pudonneet kansainvälisestä kelkasta. Oppimisen ja koulutuksen mallimaan maine on kokenut toistuvia kolauksia sekä perusasteen että korkeakoulutuksen kansainvälisissä vertailuissa.
Suomi tunnetaan myös kansainvälisesti kovatasoisena ympäristöosaajana. Vertailuissa Suomi lasketaan maailman johtavien ympäristöpoliittisten valtioiden joukkoon. Maassamme on valtavasti ympäristöosaamista korkeakouluista valtionhallintoon ja alue- ja kuntatason viranomaistyöstä etujärjestöihin. Edelläkävijäasemaa ovat tukeneet politiikassa asetetut kansalliset ympäristötavoitteet ja niiden mukainen lainsäädäntö. Suomalaisilla yrityksillä on pitkään katsottu olevan erinomaiset mahdollisuudet menestyä vihreiden teknologioiden kehitystrendissä
Kokonaiskuva on kuitenkin edistysaskeleista huolimatta paljon kriittisempi, kun ympäristöasioita tarkastellaan tarkemmin. Suomi on kaukana ympäristötoimista, jotka vastaisivat kansainvälisten tiedepaneelien tavoitteita Suomen kaltaiselle vauraalle teolliselle maalle. Ilmastopäästömme ovat laskeneet, mutta eivät läheskään riittävän nopeasti. Lisäksi maankäyttösektorin viimeaikainen kielteinen nielukehitys, joka johtuu korkeista hakkuista ja puuston kasvun hidastumisesta, uhkaa tehdä muiden sektorien mittavasta päästövähennyspaineesta entistä vaikeamman.
Luonnonvarojen tilanne on ilmastopäästöjä huolestuttavampi. Suomi kuluttaa asukaskohtaisesti luonnonvaroja eniten EU:ssa ja jopa enemmän kuin Yhdysvallat tai Kiina (Vaden ym. 2019). Toisin sanottuna joudumme ottamaan käyttöön kilpailijamaitamme merkittävästi enemmän luonnonvaroja jokaista tavoiteltua bruttokansantuoteyksikköä kohden. Luonnonvarojen liikakäyttöä selittävät resurssisyöpöt maankäyttö- ja rakennustavat, raskas ja energiaintensiivinen teollisuus ja osaltaan kotitalouksien korkea kulutustaso.
Resurssien käytön näkökulmasta mielikuva Suomesta menestyvänä ”aineettomana osaamistaloutena” on kyseenalainen. Suomi on 2000-luvulla vahvasti resurssitalous, jolle kestävän luonnonvarojen käytön tavoite on jopa poikkeuksellisen vaativa tehtävä. YK:n kansainvälisen resurssipaneelin mukaan Suomen kaltaisten ylikuluttavien maiden tulisi vähentää luonnonvarojen käyttöään yhteen kolmasosaan nykyisestä tämän vuosisadan puoliväliin mennessä (Vaden ym. 2019).
Suomen pitää päästä luonnonvarojen ylikulutuksesta kestävään luonnonvarojen käyttöön.
Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi
Edellä sanotun valossa näyttäisi siltä, että itsevarman osaajan aseman sijasta Suomella on pikemminkin suunta hukassa. Kuitenkin oikea ja määrätietoinen suunta on erityisen tärkeää aikana, jolloin yhteiskuntien on toteutettava historiallinen muutos energian ja luonnonvarojen käyttötavoissa.
Ilmastokriisin estämiseksi on luovuttava nopeasti fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja kasvatettava metsien ja maatalousmaan hiilensidontakykyä. Luontokadon hillitsemiseksi on puolestaan toteutettava lukuisia paikallisia toimenpiteitä, mutta isossa kuvassa luontokatoa aiheuttaa luonnonvarojen liikakäyttö. Siksi ongelman ratkaisu vaatii resurssien kulutuksen merkittävää vähentämistä. Suomessa merkittävin luontokadon aiheuttaja on nykymuotoinen intensiivinen metsätalous.
Monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut nyt tarvittavaa yhteiskunnan suunnanmuutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi (BIOS 2019). Käsite viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jolloin Suomi uudistui perustavasti parissa vuosikymmenessä taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Jälleenrakennus oli valtaisa ponnistus, jossa uudistettiin maan teollisuus- ja elinkeinorakenne ja luotiin hyvinvointivaltion perustukset. Valtiolla oli muutoksessa tärkeä merkitys, sillä se suuntasi jälleenrakennusta aktiivisella talous-, teollisuus-, ja aluepolitiikalla ja avasi siten mahdollisuuksia myös yksityiselle liiketoiminnalle.
Tulevien 10–30 vuoden aikana Suomessa on toteutettava vastaavan kaltainen syvällinen yhteiskunnallinen suunnanmuutos, mutta tällä kertaa siten, että talouden aiheuttama ympäristöpaine vähenee radikaalisti. Ekologisessa jälleenrakennuksessa niin sanotut sosiotekniset järjestelmät, joihin kuuluvat energiajärjestelmä, liikenne, kaupungit ja ruoantuotanto sekä teollisuuden sektorit uudistetaan siten, että luovutaan nopeasti ja hallitusti fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä. Samaan aikaan tulisi huolehtia jokaisen ihmisen tasa-arvoisista mahdollisuuksista hyvän elämän edellytyksiin muun muassa turvaamalla laadukkaat hyvinvointivaltion palvelut myös tulevaisuudessa.
Ekologinen jälleenrakennus on luonteeltaan systeeminen murros ja se koskettaa kaikkia yhteiskunnan sektoreita. Tämä tarkoittaa, että eri järjestelmien pitää edetä samaa tavoitetta kohti eli ympäristökuormitusta vähentävään suuntaan. Esimerkiksi liikenteessä on yhtä aikaa investoitava järjestelmän sähköistämiseen, vähennettävä yksityisautojen määrää, panostettava julkiseen liikenteeseen ja tuettava mahdollisuuksia moottorittomaan liikkumiseen kuten pyöräilyyn ja kävelyyn.
Toisaalta jälleenrakennuksen systeemistä luonnetta korostaa myös tarve sektorirajat ylittävälle tarkastelulle. Tämä tarkoittaa, että kunkin järjestelmän uudistamisen pitää olla ajallisesti ja teknologisesti yhteensopiva rinnakkaisten sektorien kanssa. Siten liikennejärjestelmän muutos on kytköksissä esimerkiksi vähäpäästöisen energiajärjestelmän jälleenrakennukseen ja uusia liikkumisen muotoja tukevaan kaupunkirakentamiseen.
Ekologinen jälleenrakennus koskettaa kaikkia sektoreita yhteiskunnassa.
Systeemisten muutosten ja nopean aikataulun vuoksi ekologisessa jälleenrakennuksessa korostuu suunnitelmallisuus, jossa on tiivistetysti kyse kahdenlaisista toimista. Ensinnäkin niin sanotuilla alasajavilla toimilla kuten päästökaupan kiristämisellä, hiilitulleilla tai erilaisilla kielloilla supistetaan korkeapäästöistä tuotantoa ja kulutusta. Näitä toimia toteutetaan ja täsmennetään sekä EU:ssa että kansallisella tasolla lainsäädännön keinoin.
Pelkät tuotantoa ja kulutusta rankaisevat toimet eivät kuitenkaan riitä, sillä pahimmillaan ne vain surkastuttaisivat talouden, työllisyyden ja teknologisen kehityksen. Tämän vuoksi niiden rinnalle tarvitaan määrätietoisia uutta vähäpäästöistä tuotantoa ja sosioteknisiä järjestelmiä ylösajavia toimia. Ylösajavia jälleenrakennustoimia ovat esimerkiksi julkiset investoinnit, aktiivinen teollisuuspolitiikka ja tavoitteellinen innovaatiopolitiikka, jolla toteutetaan merkittäviä jälleenrakennuskokonaisuuksia. Nämä kaikki voivat tukea olennaisesti vähemmän päästöjä aiheuttavan ja vähemmän luonnonvaroja kuluttavan, kilpailukykyisen talouden kehitystä.
Kun ekologista jälleenrakennusta toteutetaan määrätietoisesti, siitä hyödytään myös siten, että monet sen ulottuvuuksista tekevät yhteiskunnasta sitkeämmän kohtaamaan pandemian ja energiakriisin kaltaisia koettelemuksia. Näin tapahtuu, kun jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta ei ole riippuvainen tuontienergiasta, kotimainen ruoantuotanto monipuolistuu ja kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista pidetään kattavasti huolta.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Ekologinen jälleenrakennus tuo työllisyys- ja osaamistarpeita
Useasta maasta on viime aikoina tullut uutisia, jotka kertovat, että jälleenrakennuksen vaatimuksiin on havahduttu hitaasti. Esimerkiksi Hollannissa tuulivoima-alan työllisyyskehitys on aliarvioitu ja maassa on pikaisesti tarvetta kymmenilletuhansille uusille tuulivoimatyöntekijöille voimaloiden suunnittelussa, tuotannossa, rakentamisessa ja huollossa. Samankaltainen murros on käynnissä Suomessa. Nopeasti kehittyvää tuulivoimaa tulisi katsoa laajana taloudellisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Nykyään Suomesta puuttuu laajempi tuulivoima-alan koulutus, joka vastaisi lähitulevaisuuden tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla.
Suomesta puuttuu esimerkiksi tuulivoima-alan laajempi koulutus lähitulevaisuuden tarpeita varten.
Tuulivoimaa tulisi kehittää yhä voimakkaammin alueellisena kokonaisuutena. Tuulivoimarakentamista tulisi suunnitella koko sen elinkaaren ajalle niin, että mahdollisimman paljon työtä ja osaamista synnytettäisiin tuulivoimaa rakennuttaville aluille ja niiden asukkaille. Malli, jossa tuulivoimapuistoja rakennetaan syrjäseudulle ja niiden tuottama energia, työt ja tulot valuvat muualle, on sosiaalisesti kestämätön. Tuulivoima-alalla paikallista osaamista, työllisyyttä ja osallisuutta vahvistamalla voidaan luoda sosiaalista hyväksyttävyyttä eripuraisuutta aiheuttavalle, mutta jälleenrakennuksen kannalta välttämättömälle energiamuodolle. Samalla on luotava suunnitelmia siitä, miten tuulivoiman nopea kehitys kytkeytyy esimerkiksi sähkön varastointijärjestelyihin, siirtoverkkoihin ja voimaloiden lähialueen teollisuusjärjestelmiin.
Tuulivoimarakentamisen merkitys pitää punnita sosiaalisestakin näkökulmasta.
Tuulivoima-alan nousu on vain yksi esimerkki jälleenrakennuksen mukanaan tuomista muutoksisista. Voidaan sanoa, että ekologisen jälleenrakennuksen aika muodostaa eräänlaisen historiallisen epäjatkuvuuskohdan työllisyyden ennakoinnissa (Järvensivu & Toivanen 2018). Fossiilitaloudessa voitiin periaatteessa synnyttää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja teollisuutta välittämättä suuremmin niiden sisällöstä tai ympäristövaikutuksista. Työllisyyskehityksen tukena oli luottamus siihen, että yhteiskunnan energian ja materiaalin kulutus voivat jatkaa kasvuaan.
Jälleenrakennuksen aikakaudella työllisyys- ja osaamistarpeita ei voi suunnitella näiden oletusten varaan. Mikä tahansa tuotanto ei enää käy. Jälleenrakennuksen aika kattaakin yhdestä enintään kolmeen teollisuuden investointisykliä. Tämä tarkoittaa, että ympäristön kannalta haitallisiin teollisiin investointeihin ei ole enää lainkaan varaa. Vain sellainen tuotanto ja työllisyys, joka on ekologisesti kestävää ja osallistuu yhteiskunnan nopeaan jälleenrakennukseen, on mahdollista ja toivottavaa. Asioita on siis tehtävä fiksummin. Paljon fiksummin.
Työllisyyskehityksen kolme suuntaa
Entä miltä näyttävät ekologisen jälleenrakennuksen aikakauden työllisyys- ja osaamisvaikutukset? Jälleenrakennuksen työllisyyskehitys voidaan jakaa kolmeen ryhmään (ks. Järvensivu & Toivanen 2018)
Työtehtäviä katoaa ja muuttuu, samaan aikaan syntyy uusia töitä.
Ensinnäkin osa töistä loppuu väistämättä. Tai vähintäänkin on töitä, joiden merkitys kuihtuu häviävän pieneksi fossiilitalouden aikakauteen verrattuna. Ilmeisimpiä katoavia töitä ovat fossiilisen energian tuottamiseen ja käsittelyyn liittyvät työt. Toiseksi on töitä, jotka ovat jo nykyisellään ekologisesti kestäviä tai lähentelevät sitä. Tällaisia ovat esimerkiksi hoivatyöt, ja työ sosiaali- ja terveyspalveluiden parissa tai kasvatuksen ja koulutuksen työt. Kolmanneksi on muuttuvia, siirtyviä tai uudestaan syntyviä töitä. Tässä ryhmässä työt muuttavat sisällöllisesti muotoaan, siirtyvät korkeapäästöiseltä alalta jälleenrakennuksen pariin tai ovat kokonaan uusia.
Esimerkiksi telakkatyöläinen löytää risteilyalustilausten vähentyessä lyhyen uudelleenkoulutuksen jälkeen osaamiselleen käyttöä tuulivoimateollisuudesta. Vähäpäästöisen energian parissa kaivataan monenlaista osaamista: suunnittelijoita, arkkitehtejä, tietojärjestelmäanalyytikkoja, sähköasentajia, rakennustyöläisiä ja energian jakelusta vastaavia asentajia ja huoltotyöntekijöitä. Metsäsektorin osaamistarpeet monipuolistuvat, kun raskaan kemiallisen teollisuuden volyymi pienenee ja syntyy kokonaan uusia tehtäviä. Kestävämpi, jatkuvaa kasvatusta painottava metsänhoito kaipaa ennallistamisen suunnittelijoita ja ennallistajia, korkeaan jalostusarvoon tähtäävät uuden sukupolven tuotteet kaipaavat laborantteja sekä sahat ja puurakentaminen työllistävät lisää työvoimaa.
Monien olemassa olevien ja jo nykyisellään luonteeltaan kestävien töiden merkitys muuttuu monella tavalla. Ekologinen jälleenrakennus ja muut yllättävät ulkoiset shokit asettavat melkoisia vaatimuksia kansalaisten hyvinvoinnille. Pandemia antaa jonkinlaista esimakua: olemme kyllä perillä sen vakavista terveysvaikutuksista, mutta alamme vasta oppia sen mielenterveydellisistä ulottuvuuksista. Ekologisen jälleenrakennuksen onnistumisen edellytykset ovat laajemmat kuin pelkästään kestävämmän infrastruktuurin ja teollisen tuotannon synnyttämisessä.
Jälleenrakennuksen aika vaatii hyvinvoivia, sitkeitä ja sivistyneitä kansalaisia. Mielenterveystyön keskeiseksi kehykseksi nousee varautuminen yhteiskunnallisiin murroksiin (Lähde ym. 2019). Opetustyötä kehystää ainerajat ylittävä ymmärrys yksilön ja yhteiskunnan suhteesta uudella tavalla määrittyvissä ympäristön reunaehdoissa. Samalla kouluissa panostetaan entistä enemmän monitieteisyyttä jäljittelevään ongelmanratkaisukykyyn ja laajapohjaiseen sivistykseen (Toivanen 2021). Aikuiskasvatuksessa opiskellaan neuvottelutaitoja, jotta jakautumisen tai vastakkainasettelun sijaan tullaan toimeen keskenään. Yhteisöpedagogian koulutus valmistaa osaajia kuntatasolle, jossa kansalaisia tuodaan yhteen keskustelemaan paikallisista, mutta koko yhteiskunnan suuntaa koskevista mullistuksista.
Edellä mainitut esimerkit ovat vain yksittäisiä ja osittain jopa suhteellisen helposti ennakoitavia työn ja osaamisen siirtymiä. Yksi asia on kuitenkin selvää: tulevina vuosikymmeninä riittää työtä. Ekologisen jälleenrakennuksen ajatus toivottavasti vapauttaa ihmiset ja eturyhmät ajattelemasta, että ympäristötavoitteita edistävä yhteiskunnan uudistaminen ja korkea työllisyys olisivat ristiriidassa. Joillakin aloilla voi olla edessä eräänlainen uudelleen työvoimavaltaistuminen ja jopa työn tuottavuuden jonkin asteinen heikkeneminen. Näin voi tapahtua esimerkiksi maataloudessa, jossa monilajisen viljelyn ja hiiltä sitovien menetelmien kaltaiset muutokset kaipaavat enemmän tekijöitä kuin entisissä lineaarisissa tuotantotavoissa. Taloudellinen tehokkuus saattaa siis joissakin tapauksissa kärsiä, mutta tilalla ovat tärkeät ekologista kestävyyttä turvaavat ratkaisut.
Tulevina vuosikymmeninä riittää työtä.
Paljon jää kuitenkin vielä avoimeksi jälleenrakennuksen aikakaudellakin: ihmisten mielikuvitus ja osaamisen kehitys kohdistuu laajemmalle kuin pelkästään jälleenrakennuksen tehtäviin. Tulevaisuudessakin riittää töitä, tuotteita ja osaamista, jota emme vielä voi ennakoida, paitsi siltä osin, että niiden pitää perustua merkittävästi vähempään resurssien käyttöön. On muistettava, että työn ja osaamisen kehitykseen vaikuttavat ekologisen jälleenrakennuksen rinnalla muut isot yhteiskunnalliset murrokset kuten tekoälyn ja robotisaation kehitys, väestön vanheneminen tai valinnat siitä, suositaanko yhä epävarmemmaksi käyvää työtä vai turvatumpia työsuhteita.
Jos kehitystä edistetään parhain päin, näitä trendejä ja niiden hallintaa voidaan yhdistää ekologiseen jälleenrakennukseen siten, että ihmisten turvallisuus paranee ja töitä voidaan tehdä koneen kanssa järkevämmin, kevyemmin ja käyttäen vähemmän työaikaa. Tulevaisuudessa ekologinen ulottuvuus painottuu työn merkitystä ja psykologiaa koskevissa pohdinnoissakin: ihmiset miettivät ja kysyvät yhä useammin, onko heidän työnsä tai koulutuksensa sellaista, että se palvelee ekologisesti kestävän yhteiskunnan rakentamista.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Suunnitelmallinen jälleenrakennus
Jotta asioita voidaan tehdä viisaammin, pitää panostaa osaamiseen. Tämän vuoksi tarvitaan merkittäviä panostuksia sekä koulutukseen että TKI-toimintaan. Pelkät panostukset eivät kuitenkaan vielä ole tarpeeksi, vaan osaamista on osattava suunnata ja käyttää oikeisiin kohteisiin. Toisin sanottuna yleinen vaatimus esimerkiksi TKI-rahoituksen lisäämisestä jää vaillinaiseksi. TKI-toimintaa on kyettävä kohdentamaan määrätietoisesti jälleenrakennuksen ja uusien, todella kestävien ja vähäpäästöisten ratkaisujen edistämiseen.
Tarvitsemme merkittäviä koulutus- ja TKI-panostuksia sekä osaamisen suuntaamista ja käyttöä oikeisiin kohteisiin.
Tämän vuoksi tutkimuskirjallisuudessa puhutaan yhä enemmän vihreän teollisuuspolitiikan tai missio-orientoituneen innovaatiopolitiikan kaltaisin termein (Järvensivu ym. 2022). Niissä keskeistä on juuri teollisen perustan ja sosioteknisten järjestelmien nopea ja hallittu uudistaminen. Tarkoituksena on tuoda julkinen ja yksityinen sektori yhteen ja kohdentaa yhteiskunnan voimavaroja, resursseja, osaamista ja mielikuvitusta jälleenrakennuksen merkittävimpiin muutoskokonaisuuksiin.
Kirjallisuudessa käytetään toisinaan esimerkkinä Yhdysvaltojen NASAn kylmän sodan aikaista avaruusohjelmaa, jonka avulla tuhansien ihmisten osaaminen, tieteellinen tieto ja kehittynein teknologia tuotiin yhteen, jotta saavutettiin tärkeäksi koettu päämäärä nopeasti. Projektissa valtio oli aktiivinen toimija, mutta samalla syntyi vakaa ja pitkäaikainen perusta yksityiselle korkean teknologian liiketoiminnalle.
Suomen historiassa on vastaavalla logiikalla toteutettuja, joskin hieman maanläheisempiä esimerkkejä. Esimerkiksi Outokummun tarinassa yhdistyvät valtion määrätietoiset investoinnit ja omistajapolitiikka, aikanaan kansainvälisesti ainutlaatuisen kuparinvalmistusteknologian kehittäminen ja monipuoliseen osaamiseen perustuneen yksityisen alihankkijaverkoston synnyttäminen (Kuisma 2016).
Historialliset esimerkit ovat innostavia ja kertovat, että on mahdollista luoda merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Nykyisessä tilanteessamme murroksille asettuu kuitenkin kaksi historiallisesti erityistä haastetta. Ensinnäkin teollisuutta ja sosioteknisiä järjestelmiä on uudistettava siten, että niiden ekologinen kestävyys on kaikkein tärkeintä. Kuten todettu, mikä tahansa ei enää käy, vaan kaikkea tulevaa taloudellista toimintaa pitää arvioida ensisijaisesti ekologisesta näkökulmasta käsin. Vain siten tulevat sukupolvet voivat periä meiltä turvallisen ja kestävästi toimivan yhteiskunnan.
Toiseksi teollisuus ja yritykset joutuvat kotitalouksien tavoin toimimaan tällä hetkellä jopa poikkeuksellisen epävarmoissa olosuhteissa. Kestävyystoimet asettavat merkittäviä muutosvaatimuksia ja taloudellinen toimintaympäristö on epävarma erityisesti Euroopan pidempään jatkuneen hitaan talouskasvun sekä pandemian, Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman energiakriisin ja inflaation kaltaisten vaikeammin ennakoitavien shokkien vuoksi.
Epävarmassa yhteiskunnallisessa tilanteessa yritykset saattavat olla pidättyväisiä ja epävarmoja, koska niiltä puuttuu riittävä tieto tulevaisuudesta eli markkinoiden ja talouden kehityksen suunnasta. Tästä voi olla se harmillinen seuraus, että yritykset eivät tee ympäristötavoitteiden mukaisia rohkeita ja pitkäjänteisiä investointeja. Epävarmuuden vallitessa teollisuusyritykset jatkavat korkeapäästöisten ja luontoa kuormittavien ydinprosessiensa käyttöä. Pahimmillaan ne kääntyvät vastustamaan kestävyystavoitteita. Tällöin teollisuudessa pystytään systeemisten muutosten sijaan parhaimmillaankin vain maltillisiin eli niin sanottuihin inkrementaalisiin ympäristöparannuksiin. Tällöin iso kuva, jota hallitsee intensiivinen energian ja luonnonvarojen käyttö, pysyy samana.
Molempia näitä haasteita voidaan ratkaista kansallisessa kontekstissa paremmalla jälleenrakennuksen suunnittelulla. Tutkimusryhmämme havainnot ovat tuoneet esiin, että Suomen nykyinen kestävyyskysymyksiä koskeva tiedontuotanto ei välttämättä palvele parhaalla mahdollisella tavalla ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista nopeaa ja syvällistä yhteiskunnallista muutosta (Vaden ym. 2021). Useat tahot toki tuottavat jälleenrakennuksen eli teollisuuden ja sosioteknisten järjestelmienkannalta olennaista ja laadukasta tietoa. Yliopistot tuottavat tärkeää perustutkimusta ja Suomen Akatemia rahoittaa yhteiskunnallisesti tärkeinä pidettyihin teemakokonaisuuksiin keskittyvää tutkimusta. Sektoritutkimuslaitokset keskittyvät oman erityisalansa kysymyksiin. Elinkeinoelämällä ja etujärjestöillä on omat tutkimuslaitoksensa. Ministeriöissä on paljon esimerkiksi teollisuuden ja ympäristöohjauksen osaamista. Tiedepaneelit ohjeistavat politiikkaa kestävyystavoitteiden mukaisesti.
Kestävyyskysymyksiä koskevaa tiedontuotantoamme täytyy kehittää ja rakentaa uudenlaista tiedepohjaista suunnittelua.
Valitettavasti sekä valtionhallinnon että yritysten tueksi tarvittava jälleenrakennusta koskeva tieteellinen tieto ja osaaminen ovat hajanaista ja siiloutunutta esimerkiksi ministeriöihin. Sellaisenaan se ei palvele parhaalla mahdollisella tavalla jälleenrakennuksen tavoitteita eikä tue teollisen perustan nopeaa uudistamista. Tämän tilanteen korjaamiseksi Suomessa tulisi painottaa uudenlaista tiedevetoista suunnittelua, jossa jälleenrakennuksen edellytyksiä koskevaa osaamista tuotaisiin voimallisemmin yhteen ja sille annettaisiin enemmän politiikkaa, taloutta ja teollisuutta ohjaavaa merkitystä (BIOS 2022).
Tämä voisi onnistua vahvistamalla nykyisten tiedepaneelien eli ilmastopaneelin, kestävyyspaneelin ja luontopaneelin asemaa. Toinen vaihtoehto olisi kokonaan uudenlainen institutionaalinen järjestely, jossa jälleenrakennuksen suunnittelua varten perustettaisiin erillinen teollisen murroksen suunnitteluyksikkö, joka toimisi vaalikausien yli ja tiedevetoisesti. Sen tehtävänä olisi laatia parhaan monitieteisen osaamisen pohjalta päivittyviä suunnitelmia teollisuuden ja sosioteknisten järjestelmien uudistamiseksi. Suunnitelmat olisivat vapaasti poliittisen päätöksenteon ja yritysmaailman käytettävissä. Tällaisella yksiköllä voisi olla merkittävä vaikutus jälleenrakennukseen ja sen onnistumiseen Suomen kaltaisessa pienessä, mutta vauraassa ja edelleen kovin osaavassa maassa. Yksikkö voisi omalta osaltaan olla luomassa parempaa jaettua visiota tulevaisuudesta, joka väistämättä on epävarmuuksien sävyttämä.
Kaiken kaikkiaan suunnitelmallinen ote jälleenrakennukseen toisi selkeyttä myös tulevaisuuden osaamistarpeisiin yhteiskunnan eri sektoreilla. Parhaimmassa tapauksessa suunnitelmallisesti ja oikeudenmukaisesti toteutetun ekologisen jälleenrakennuksen tuloksena on vähäpäästöinen ja resurssiviisas, mutta myös kilpailukykyinen ja monipuolinen talous.
Järvensivu, P., & Toivanen, T. 2018. Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella? Teoksessa Suoranta, A. & Leinikki, S. (toim.) Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta: mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Tampere: Vastapaino.
Järvensivu, P., Hakala, E., Lummaa, K., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T. & Eronen, J. 2019. Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 56 (4).
Kuisma, M. 2016. Valtion yhtiöt: nousu ja tuho. Helsinki: Siltala.
Toivanen, T. 2022. Demokratia ja koulu nopeasti kuumenevassa maailmassa: Miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia? Teoksessa Rautiainen, M. ym (toim.) Lupaus paremmasta: Demokratia ja koulu Suomessa. Helsinki: Into.
Vaden, T., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T., Eronen, J. T., & Järvensivu, P. 2019. Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja ympäristö, 48(1), 3–13.
Vaden, T., Järvensivu, P., Majava, A., Toivanen, T., & Eronen, J. T. 2021. Kestävyyssiirtymän tiedontuotannollisista puutteista. Tieteessä tapahtuu, 39 (3), https://journal.fi/tt/article/view/109240
Artikkelin kuvat ovat kielimallinnusohjelma Dall-E:n luomia kuvituskuvia artikkelin keskeisistä teemoista.
Artikkelissa luodaan kokonaiskuvaa siitä, miten digitaalisten ratkaisujen käyttö työssä muuntuu tuottavuuskasvuksi. Kirjoitus tuo yhteen tuottavuutta ja osaamista sekä työn voimavara- ja kuormitustekijöitä koskevaa tutkimuskirjallisuutta tarkastellen digitalisaatiota ja työn muutosta.
Kirjoituksessa pohditaan, voisiko digitalisaation avulla saavuttaa suurempaa tuottavuushyötyä kuin nykyisin. Erityisesti panostamalla osaamisen kehittämiseen monipuolisesti voitaisiin toisaalta vähentää tietotekniikan käytöstä aiheutuvia kuormitustekijöitä, toisaalta vahvistaa siitä kumpuavia voimavaratekijöitä.
Teknostressi on ihmisen kokemus tilanteesta, jossa tietotekniikan käyttö hidastaa tai häiritsee työntekoa niin, että tämä alkaa kuormittaa ja vaikeuttaa työn tavoitteiden saavuttamista.
Sinimaaria Ranki toimii Työterveyslaitoksessa johtavana asiantuntijana. Hän vetää Hybridi-, etä- ja lähityöprojektia (HELP), jossa luodaan kokonaiskuvaa työelämän tulevaisuuteen vaikuttavista tekijöistä tiiviissä yhteistyössä tutkijoiden, päättäjien ja työpaikkojen kanssa.
Suomessa on rakenteilla maahantuloa nopeuttava pikakaista erityisosaajille ja kasvuyrittäjille. Artikkeli tarkastelun kohteen ovat Kanadan nopeutetut polut huippuosaajille sekä Viron startupviisumit kasvuyrittäjille. Artikkelissa kuvataan myös maahanmuuton lupaprosessin nykytilanne Suomessa ja tuleva pikakaistamalli.
Avainkysymys on työmarkkinoiden kyvykkyys hyödyntää kansainvälistä osaamista.
Suomessa on tehty paljon toimenpiteitä kansainvälisten osaajien rekrytoinnin helpottamiseksi ja kasvuyritysten houkuttelemiseksi maahan. Esimerkiksi erityisasiantuntijoiden lupaprosessin nopeus vaikuttaa olevan jo tasolla, jossa sen nopeuttaminen ei enää merkittävästi palvele päämäärä eli osaavan työvoiman saamista työmarkkinoille. Avainkysymys on työmarkkinoiden kyvykkyys hyödyntää kansainvälistä osaamista, ja luoda siitä arvoa sekä itselleen, tulijoille että koko yhteiskunnalle.
Työperäisen maahanmuuton yhteydessä puhutaan usein Suomen yhteiskunnallisista vahvuuksista, vapaa-ajasta, palveluista, rauhasta ja turvallisuudesta. Ne ovat tärkeitä arvoja monille ihmisille, mutta niiden varassa on vaikea saada osaavaa työvoimaa ja kasvuyrityksiä kiinnostumaan. Kun kyseessä ovat juuri työ- ja uraorientoituneet ihmiset, jotka ovat uransa vuoksi valmiita lähtemään toiselle puolelle maailmaa, olisi huomio kiinnitettävä entistä selkeämmin työmarkkinoihin ja urapolkuihin.
Kirjoittaja
Mika Raunio toimii erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut muuttoliikettä innovaatioympäristöjen ja aluekehityksen näkökulmasta lukuisissa kansallisissa ja kansainvälisissä hankkeissa vuodesta 1999. Raunio on osallistunut myös kehittämistyöhön ja kirjoittanut muun muassa kansallisen Talent Boost-ohjelman taustaraportteja (esim. ”Innovaatiotalouden maahanmuuttopolitiikkaa” 2015) ja Tampereen kaupungin kansainvälisen osaamisen ja maahanmuuton strategisen ohjelman vuonna 2019.
Johtamis- ja laatukirjallisuudessa käsitellään työoloja ja tuottavuutta monista näkökulmista, mutta pulmana on ollut mitata, miten työ hyvinvoinnin ulottuvuudet ja työn tulokset kytkeytyvät toisiinsa. Tieteellisissä tutkimuksissa on tutkittu asiaa sekä yksilötasolla että yritys- ja työyhteisötasolla. Tässä artikkelissa käsitellään molemmista tarkastelukulmista tehtyjä meta-analyysejä.
Yksilötasoa koskevissa tutkimuksissa on osoitettu työn voimavarojen ja työsuoritusten välinen yhteys. Näissä työn voimavaroja ja työsuorituksia on voitu mitata sekä subjektiivisesti perustuen joko omaan, kollegan tai esihenkilön arvioon että objektiivisesti perustuen yritysten kirjanpitoon tai suoritusta mittaaviin rekistereihin. Näissä tutkimuksissa on löydetty positiivinen yhteys henkilöiden työtyytyväisyyden ja hyvän suoriutumisen välillä. Vastaavasti yritys- tai työyhteisötasolla tehdyissä suuriin (Gallupin) kyselyaineistoihin perustuvissa tutkimuksissa on myös löydetty selkeä tilastollinen yhteys työhyvinvoinnin ja tuottavuuden välillä.
Tutkimuksissa ei kuitenkaan ole voitu ratkaista, johtuuko koettu työhyvinvointi yrityksen menestyksestä vai päinvastoin yrityksen tuottavuus yrityksen hyvistä työoloista. Joka tapauksessa tutkimuksista ilmenee, että tehtävissään paremmin suoriutuvat henkilöt ovat työoloihinsa tyytyväisempiä kuin muut työntekijät. Samaan havaintoon on päädytty myös yritys- tai työyhteisötasolla eli hyvin menestyvissä yksiköissä henkilöstö on työoloihinsa tyytyväinen. Tästä seuraa kysymys, voidaanko tuottavuuteen vaikuttaa työoloja parantamalla.
Työhyvinvointia ja työoloja on pyritty parantamaan erilaisilla toimenpiteillä (interventioilla). Tutkimuksissa tällaisten toimenpiteiden vaikutukset ovat kuitenkin jääneet lyhytkestoisiksi ja niiden hyöty on ollut suurimmillaan kolmen kuukauden aikana toimenpiteen jälkeen, minkä jälkeen vaikutus on nopeasti vähentynyt. Tutkimuksissa on kuitenkin päädytty siihen, että kolmen kuukauden aikana saatu hyöty ylitti toimenpiteiden kustannukset.
Vaikka emme kyenneet osoittamaan, että työhyvinvointi lisäisi tuottavuutta, voidaan katsauksemme perusteella todeta, että työhyvinvointi on keskeinen tekijä hyvin menestyvien yksilöiden ja organisaatioiden taustalla. Työhyvinvointia ei voida ylläpitää johtamistemppujen avulla, vaan siihen päästään pitkäjänteisellä henkilöstöä arvostavalla johtamisella, jota voidaan tukea hyvinvointia edistävillä toimilla.
Juha Eskelinen (KTT) on projektitutkijana Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa ja toimii yrittäjänä tutkimus- ja konsultointitoimisto Melkior Oy:ssä. Juhan tutkimuskohteita ovat muun muassa tuottavuuden mittaus ja työelämän toimenpiteiden tuottavuusvaikutukset.
Pekka Ilmakunnas on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen emeritusprofessori ja Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksen jäsen. Hän on tutkinut erityisesti työmarkkinoita.
Markku Kuula on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun logistiikan professori ja tieto- ja palvelujohtamisen laitoksen johtaja. Tällä hetkellä Kuula on Aalto-yliopisto professorineuvoston puheenjohtaja. Hän toimii myös aktiivisesti kansainvälisissä tieteelisissä järjestöissä ja on ollut vuodesta 2014 alkaen European Decision Science Institute (EDSI) hallituksessa.
